perjantai 1. kesäkuuta 2007

Muuttuva sankaruus


Tämänpäiväisessä Suomen Kuvalehdessä olleessa ilmoituksessa Seura-lehti ilmoitti etsivänsä sankareita. Sankaruushan jos mikä, on näitä viimeisiä myyttejämme. Totta puhuen sankarit alkavat olla tätä nykyä vähissä. Itse en pidä urheilijoita minään sankarina, niin kai kuin tässä maassa pitäisi. Suurempia sankareita ovat minusta taiteilijat ja huom. aivan tavalliset ihmiset. Superäidit ja superisät, miehet, naiset ja lapset. Sanonpa suoraan heti, että arkipäivän sankaruus pitäisi nostaa kunniaan. Niitähän ilmeisesti Seura-lehtikin on hakemassa. Hieno homma. Suurimpia suomalaisia olemme suomalaiset itse.

Arkipäivän sankareita ovat minusta monet sosiaali- ja terveysalalla työskentelevät. Tosin ehkä olen jäävi objektiivisesti arvioimaan, kun olen alaa niin lähellä. Mutta silti... Varsinkin vanhustyössä tai lastensuojelussa työskentelevät ovat kultakimpaleita heitä arvostamattomalle yhteiskunnalle. Tai arvostavat, mutta vain korupuheissa. Näille naisille ja miehille ei juuri kiitosta heru, mutta hyvin (ja liian vähään ja hiljaisuuteen tyytyen) he sarkansa hoitavat. Minua suututtaa kuinka heitä moititaan julkisuudessa vain virheistä ja huonosta hoidosta. Onko kukaan ajatellut millaista helvettiä esimerkiksi lapsen elämä alkoholistiperheessä voi olla? Pitäisikö lapsen antaa kitua siellä vuosikausia ennen kuin huostaanotto olisi vasta hyvä vaihtoehto? No niin, eksyin aiheesta, mutta kukaan ei ole kiinnostunut koskaan hyvästä hoidosta ja sosiaalityöstä ja kuinka paljon nämä ihmiset itseään likoon laittavat.

Toisaalta sankareita ovat oikeastaan kaikki suomalaiset, jotka selviävät tästä hullunmyllyn arjesta itseensä ja toista ihmistä kunnioittaen. Ovat rehtejä, eivätkä anna periksi. Sillä luovuttaminen ei ole koskaan sankaruutta. Jokaisessa meistä täytyy asua pieni taistelija, joka tekee meistä sankareita.

Mutta jos palaamme sankarimyyttiin itseensä. Antiikin Hellaan sankarit ovat muuttuneet julkisuuden sankareiksi tai monesti jo antisankareiksi. Ihmiskuntahan rakastaa palvomien sankareidensa rappiota. Tai oikeastaan olivathan jo antiikin sankaritkin erehtyväisiä ja rappioon taipuvaisia. Esimerkiksi Matti Nykänenhän on muuttunut uljaasta mäkikotkasta säälittäväksi alkoholistiksi, jonka alaspäin menevällä kohtalolla jaksetaan herkutella yhä.

Sehän kai sankareiden tehtävä onkin. Jos noustaan muiden yläpuolelle, täytyy sieltä alaspäinkin tulla vähintään yhtä kovaa vauhtia, että voidaan todistaa sankareidenkin olevan vain kuolevaisia. Samaa rappioon tuomittua sankarimyyttiä edustavat monet taiteilijat ja viimeisimpänä rockmuusikot. Varsinkin ne legendaariset 60-luvun lopun nuorena kuolleet rock-ikonit. Sankareiden tehtävänä on ollakin kuoltuaan ikoneita. Jotain suurempaa, mitä palvoa ja kunniottaa. Kuolleen osalta kun unohdamme virheet. Ja eläviltä virheet vain korostuvat.

Sankareiden tehtävänä on olla/tehdä sitä, mitä kaikki haluaisivat tehdä/olla, mutta eivät uskalla/pysty. Sankarit ottavat sen riskin ja lopulta hajoavat paineen alla, mutta heiltä vaaditun sitä ennen tehden. Sankari ei välttämättä ole sankari omassa nykyhetkessään. Esimerkiksi sotaveteraaneja ei ennen 90-lukua juuri sankareina pidetty. Hehän muistuttivat siitä ikävästä ajasta, joka olisi haluttu unohtaa. Vasta myöhemmin tajuttiin heidän uhraustensa arvo. En ole kiihkoisänmaallinen, mutta minusta oma henki on kalleinta, minkä epätäydellisen yhteiskuntamme puolesta voi antaa. Tosin luulen, että suurin osa veteraaneista kyllä vain halusi säilyä sodasta hengissä, eikä kuvitellut itsestään mitään suuria sankaritarinoita.

Aivan niinkuin Antti Rokka sanoi, sankari ei voi olla, jos on kuollut. Tuo lause kuvastaa hyvin sankaruutta. Sankari on kun elää, mutta antaa itsestään riittävästi muillekin.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe