tiistai 19. kesäkuuta 2007

Silloin kun presidentitkin olivat vielä Kekkosia...


Olen henkeen ja vereen demokratian kannattaja, mutta ainakin yhtä persoonaa olen ihaillut salaa, joka ei nykytutkijoiden mukaan aina niin kovin demokraattinen ollut. Nimittäin Urho Kekkosta. En tiedä, onko kaltaisiani kaappikekkoslaisia enemmänkin, jotka eivät ole laillani uskaltaneet tulla aiemmin kaapista ulos.

Kekkonenhan oli ja on yhä instituutio, jonka kaikki vähänkin aikaansa ja historiaa seuranneet ihmiset tietävät. Kekkonen oli miesten mies. Urheilu- ja naissankari, josta kaltaisieni puolipehmomiesten kai pitäisi ottaa oppia, miten asiat otetaan haltuun ja miten tätä maata johdetaan isännän ottein.

Vakavasti ottaen, Kekkosesta kuitenkin löytyi todellista vastuunkantajaa, jota nykyhuippupoliitikoista saa etsiä. Kekkosen omin sanoin, pakko jaksaa kun on pakko jaksaa. Kekkosen keinot taas nykyvalossa eivät ehkä niinkään ole niin suositeltavia oppikirjaan myllykirjeineen ja ihmisten urien tuhoamiseen. Kekkonen varmasti itse tunsi, että tarkoitus pyhittää keinot.

Kekkosestahan on tehty nyt jo useitakin tutkimuksia ja kirjoja. Ihmeellisintä on, että melkein jokainen niistä päätyy eri lopputulokseen Kekkosen persoonasta. Siinä missä toinen tekee hänestä lähes diktaattorin, niin toinen taas demokratian lipunkantajan ja kansakunnan pelastajan idän ikeestä. Eri sukupolvien tutkijat tappelevat niin, että tukka pöllyää. Totuus taitaa löytyä siitä puolivälistä. Turhaakin törkyä on Kekkosen yksityiselämästä kaiveltu, jonka olisi voinut jättää kirjoittamatta. Suurmiehet on aina haluttu pian heidän kuoltuaan lyödä lyttyy, ennen kuin seuraava sukupolvi taas arvioi asiaa uudelleen. Itse näen Kekkosen ajan toisaalta hyvinvointiyhteiskunnan luomisen aikana, mutta samalla rähmällään olon ja henkisen pysähtyneisyyden aikana.

Jotain Kekkosessa kuitenkin on, mikä ihmisiä jaksaa kiinnostaa. Aikalaisia on vielä paljon elossa, itsekin olen Kekkoslandiassa viisi ensimmäistä elinvuotta elänyt. En tosin muista sitä Onnelaa. Varsinkin vanhat mummot toteavat usein televisiodokkareissa, kun käydään jälleen kuvaamassa vanhustenhoidon kurjuutta "ettei tälläistä Kekkosen aikaan ollut. Kekkonen rakensi meille nämä vanhainkodit ja nyt nämä nykypoliitikot vievät p...le kaiken". Ja tottahan tuo. Kekkosen riesana kun olivat vain toimivat idänsuhteet globalisaation sijasta.

Todellinen valta on toden totta valunut poliittisilta päättäjiltä talouselämälle. Kekkonenhan aikanaan hallitsi tilannetta erinomaisilla suhteilla talousvaikuttajiin. Nyt talousvaikuttajat ovat lakanneet kuuntelemasta todellisuudessa poliitikkoja, siinä missä tehdaspatruunat huolehtimasta työväestään. Nykytalouselämä kuuntelee vain kasvottomia suursijoittajia, noita nykypäivän arkipäivän bisneskristuksia. Heille pienen ihmisen huolet ovat huolenaiheista pienimpiä. Jopa moni pitkän linjan ammattiyhdistysihminenkin muistelee jo kaiholla patruunoiden aikaa. Todellinen valta tässä maassa lepää noin 10 suurimman talouspäättäjän harteilla. Heillä on valttina Suomesta pois lähdöllä uhkaaminen. Globalisaatio ei anna armoa härmäläiselle työteliäälle kansalle.

Nämä talouspäättäjät eivät vain ole enää niin kuin vanhan ajan kuria vaatineet, mutta myös työläisille hyvääkin antaneet patruunat. He pysyvät mieluusti sivussa ikään kuin harmaina eminensseinä. Ja miksi eivät pysyisi, hehän tietävät, että heillä se todellinen valta on. Media myös toistaa uskollisesti kaiken heidän sanomansa. Ja varmasti ei keksitä mitään omasta päästä, niin kuin joskus julkisesta vallasta kirjoitettaessa. Siinä on kaltaisieni vastarannankiiskien turha piipittää, kun talouselämähän lehdetkin omistaa ja vaihtoehtolehtiä ei tavallinen kansa lue.


Löytyisipä meille taas jostain "poliittinen messias", joka palauttaisi tavallisen ihmisen uskon poliittisen päätöksentekoon. Ja että sillä voitaisiin hillitä talouselämän pahimpia väärinkäytöksiÄ. Tässä Kekkonen onnistui, vaikka häntä monesta asiasta moititaankin.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe