perjantai 29. kesäkuuta 2007

Unohtuneet sotasankarit


Katselin tässä hiljattain kotimaisen elokuvan Lupaus. Ohjaus Ilkka Vanteen. Elokuva kertoi jatkosodasta, mikä sinänsä ei ole kovinkaan poikkeuksellista. Näkökulma sen sijaan oli. Päähenkilöinä oli kolme lottaa. Pääosaa näyttelevä Laura Birn sopi roolinsa kuin nakutettu. Herkkä ja haavoittuvan oloinen Birn kannatteli elokuvaa aika pitkälle. Hänessä on jotain samaa kuin esimerkiksi Ansa Ikosessa.

Elokuvapoliisina kuitenkin muutama asia pisti silmään. Välillä näyttelijät unohtivat ajan ääntämyksen intonaation ja ilmoille pääsi pääkaupunkiseutulainen tämän hetken sanojen ääntämys. Mutta onneksi vain hetkeksi. Käsikirjoitus oli toimiva, vaikka ei sinänsä yllätyksellinen. Ehkä vain tykkään hieman ennustettavasta perusdraamasta. Näkökulma oli ehkä makuuni turhan Valkoisen Suomen, jossa koti, uskonto ja isänmaa on kaiken edellä. Toisaalta lotat tuskin nyt olivatkaan Punaisista perheistä.

Vanhaa ennakkoluuloa siitä, että lotille kelpasivat vain upseerit elokuva ei myöskään parantanut. Ainoa kolmesta naisesta, joka rakastui upseeria alempaan oli Kari Hietalahden näyttelemä hieman hölmö karjalaiskersantti. Ja tämäkin tietenkin kuoli ennen vihille pääsyä. Lottien hyveellisyyttä korostettiin myös vähän turhan paljon. Itse en näkisi mitään lotta-aatetta tahraavaa siinä, että elokuvan lotat olisivat käyttäytyneet hieman epähyveellisemminkin. Kyseessähän oli kuitenkin nuoret ihmiset ja vieläpä poikkeusoloissa, jolloin ei tiennyt näkeekö edes seuraavaa päivää. Tuskin silloin aina hyveellisyyttä jaksaa ajatella. Ei historiaa tuntematon nykykatsoja edes tiedä lottien historiasta juuri mitään.

Lotista on loppujen lopuksi vähän kuvaksia aiemmin kirjallisuudessa ja elokuvissa. Linnan lotta-kuvaukset olivat kaikkea muuta kuin lottia arvostavat. Ja niitä sensuroitiin Tuntemattoman alkuperäisestä versiosta kustantajan toimesta. Itsekään en näe hirveää lisäarvoa lottien käyttäytymisen tahraamisessa. Kyseessähän on sama vanha asia, että naisten pitäisi käyttäytyä hyveellisesti, kun miehet saavat tehdä, mitä ikinä lystäävät. Eiköhän nämä ajat ala olla ohitse. Tosin 50-luvulla asiat olivat toki aivan toisin. Ylipäätään naisten rooliin sodassa on aina suhtauduttu ristiriitaisesti. Siinä missä miehet ovat joko sotasankareita tai pelkureita, niin naiset sitten ovat hyveellisiä uhrautujia tai hyveellisyytensä menettäneitä huoria. Jos taisteluiden on täytynyt olla karmeita kestää, on myös täytynyt olla niiden lottien työ, jotka esimerkiksi pesivät runnellut kaatuneet kotiseuduille lähetettäväksi.

Sotaa on käsitelty paljon taiteessa. Puuttumatta jää joitakin harvoja teoksia lukuunottamatta kotirintaman osa sota-aikana. Se valtava ahdistus, kun ei koskaan tiennyt, koska suruviesti kohtaa. Ja varmaan se suuri ilottomuus, jota kesti vuosia. Miten ihmeessä suomalaiset ovat kestäneet sen kaiken? Hattua täytyy nostaa kaikille yhä eläville sodan kokeneille. En ole yhtään varma, olisiko minusta sellaisten aikojen eläjäksi. Tietysti täytyy ottaa huomioon, että kokemukset ja kasvatuskin ovat kovin erilaisia ja eivät valmenna valmiiksi kestämään enää kovia aikoja kuten ehkä ennen.

Mutta valmentaako mikään sodan kaltaiseen mielettömyyteen? Ihminen on siitä ihmeellinen olento, että se kestää kuitenkin uskomattomia asioita, kun on pakko.
Siitä ovat esimerkkinä keskitysleireiltä selviytyneet.

PS. Nyt alkoi meikäläisellä kuukauden loma. Vähän jännä fiilis, jotenkin tuntuu, että maanantaina taas töihin. Mutta kyllä se siitä. Ihana autuus kun saa vain olla. Siis mikäli vain pystyn siihen :)



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe