tiistai 5. kesäkuuta 2007

We shall not overcome


Yleltä tuli taas eilen erinomainen alku dokumenttisarjaan Get Up, Stand Up, joka kertoo politiikan ja musiikin yhteistyöstä. Hieman tuskaisella tavalla sitä tajusi, kuinka yhteiskunnallisen vaikuttamisen halu on hävinnyt musiikista ja taiteesta ylipäätään. Lähinnä halutaan kohahduttaa jollain tietyllä asialla omaa uraa pönkittäen. Kukaan ei ole halunnut tai osannut ottaa minkäänlaisen vastarinnan ääntä. Tietysti kyse on osittain siitä, että asiat ainakin länsimaissa ovat paremmin kuin 60-luvulla, mutta jotain on silti kadonnut. Ketään ei kiinnosta enää aito maailman pelastaminen. Tai edes elämän pelastaminen.

On mielenkiintoista, kun ihmiset kaikissa kyselyissä ilmoittavat kaipaavansa enemmän henkisyyttä ja parempia arvoja, mutta silti yhteisöllisyys joukkoliikkeiden muodossa ovat armotta mennyttä aikaa. Jokainen vähänkin aktiivi (joita niitäkin on vähän) ajaa omassa pikkuviiteryhmässään tärkeäksi kokemiaan asioita. Mitään todellisia joukkoliikkeitä ei oikein enää ole. Jos vertaa vaikka tämän päivän opiskelijaliikkeitä 60-lukulaisiin, tuntuvat ne hieman hiirulaismaisilta. Ja opiskelijoiden asemahan on surkea aina.

Ihmiset siis kaipaavat jotain suurempaa mihin uskoa, mutta eivät halua sitoutua mihinkään. Sama dilemma yhteiskunnallisissa asioissa kuin ihmissuhteissakin. Poliittiset järjestöt kuihtuvat vanhempien jäsenien pikkuhiljaa kuollessa. Jos nuoria politiikkaan hakeutuukin, niin ei välttämättä oikeaa ainesta, vaan kokeneempien poliitikkojen "puudeleita". Ei niitä, jotka tekevät muutoksen. Siksi itsekään en oikein enää usko politiikkaan sinä keinona, jolla todelliset muutokset saadaan aikaan.

Jos jonkun edes ennustaisin olevan seuraava aito joukkoliike, täytyy sen olla ilmastonmuutoksen vastainen liike. Mutta edes tätä liikettä ei ole syntynyt samassa mittakaavassa kuin esim. 70-80-lukujen ydinsodan vastainen liike. Se olisi ainakin niitä liikkeitä, joihin olen itse valmis sitoutumaan. Ilmastonmuutos koettelee kaikkia. Irakin sodan vastustaminen joukkoliikkeen tasolla on tällä hetkellä lähinnä vitsi. Jopa ympäristöliikkeet ylipäätään osoittavat hiipumisen elkeitä muiden kuin aktiiviensa tasolla. Esim. Greenpeace oli 80-luvulla huomattavasti näkyvämpi.

Jotten vaikuttaisi hurskastelijalta, en itsekään ole missään joukkoliikkeessä mukana, joten ihan samanlainen olen kuin muutkin. Tosin itse en massojen ihminen ole koskaan ollutkaan. Mutta olisin/olen kunhan löydän siihen syyn.

Mutta itse johdantoon... musiikin ja politiikan kariutuneeseen avioliittoon. Itselleni ei tosiaan tämän päivän muusikoista tule yhtään yhteiskunnallisesti aktiivista mieleen. Parhaiten on  hieman mauttomien taistolaissävelmien jaloista jääneet elämään Irwinin ja Vexi Salmen rallit. Samanlaisia asiaan pureutuvia, mutta mieleenjääviä lauuja kaipaisin nykyhetkeenkin. Mutta onkohan meillä suomalaisilla sitten liian hyvin asiat, vai kiinnostaako levy-yhtiöitä vain Smurffi5-levyn julkkarit enemmän samoin kuin helpommin brändättävissä olevat Idols-laulajat.

Jotain samanlaista nykyhetkessä on kuten 60-luvussakin. Jotain väreilee pinnan alla. Se jokin odottaa ottajaansa. Jonkun täytyisi löytää, mikä on se, mitä muistamme ajastamme. Mikä se sitten on, en tiedä. Ehkä kadonnut yhteisöllisyys ja kerran ehyenä ollut, nyt pirstoutunut maailma. Ehkä yksinäisyyteen rikkoutuneet sielut. Jonkin täytyisi yhdistää meidät, että meillä olisi taas sama päämäärä eli parempi maailma. Tai edes parempi ihminen. Silloin meille syntyisi varmaan musiikkiakin yhdistämään. Sillä kunnon protestilaulu yhdistää sieluja enemmän kuin sata lehtikirjoitustakin.

PS. Musiikista puheenollen. Ostin Vesku Loirin Ivalo-levyn. Aivan loistava. Olisipa sitä itse samassa iässä yhtä karismaattinen ihminen, josta näkyy myös eletty elämä. Ja Veskun tapauksessa myös kuuluu.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe