perjantai 20. heinäkuuta 2007

Kuningas on poissa, mutta ei unohdettu


Jokin aika sitten löysin kaupasta Elvis Presleyn Comeback 68 -konserttidvd:n. Tv-konserttia oli kiva katsoa kun Elvis oli vielä voimissaan. Olen useasti aiemminkin tunnustanut olevani vannoutunut Elviksen musiikin ihailija blogissani, mutta kun Elviksen kuolemasta tulee elokuussa kuluneeksi 30 vuotta, on paikallaan omistaa Elvikselle useampikin rivi.

Yksi syy miksi pidän Elviksestä on se, kun hän kuoli samoihin aikoihin kun itse synnyin, tunnen jotain selittämätöntä yhteenkuuluvutta, vaikka mikään uudestisyntynyt Elvis en olekaan. Elviksen tuotannossa pidän eniten 70-luvun tuotannosta, joka on täynnä helmiä, joista kuuluu eletty elämä. En oikein syty loppuunsoitetuista 60-luvun liian makeista balladeista. Comeback-konsertin päättävä If I Can Dream-biisin on helppo samaistua. Unelmat ja todellisuus kohtaavat harvoin.

Elvis on niitä laulajia, jonka musiikki on jäänyt muun oheishulluuden varjoon. Elviksen kohdalla voi suorastaan puhua jo mytologiasta. Jokainen tietää nämä Elvis elää sun muut hölmöydet. Mutta jotain suurta miehessä täytyy olla, jos on tälläisen sirkuksen ympärilleen saanut. Elviksen suuri tragedia taisi olla, että hän oli ensimmäinen rocktähti. Tienraivaajien osahan ei ole tässä maailmassa koskaan ollut helppo. Elviksen tragedia numero kaksi oli, että hän sai varsinkin 60-luvulla hävyttömän huonoja elokuvia näyteltäväkseen ja huonoja lauluja laulettavakseen. Elvis ei itse tehnyt laulujaan. Kolmas tragedia oli manageri eversti Parker, joka tajusi Elviksen olevan kultamunia muniva hanhi, mutta ei tajunnut tämän olevan myös äärimmäisen lahjakas. Neljäs tragedia oli Elviksen ristiriitainen luonne.

Elvikseen perehtyneelle myös tämän yksityiselämä on ristiriitaisen kiehtovaa missä Elviksen taiteellinen tuotantokin. Rockin paha poika kun oli oikea herkkä ja haavoittuva äidin poika, rakasti ja palvoi äitiään yli kaiken. Ja meni raiteiltaan kun tämä kuoli. Niin paljon Elvis äitejä kunnioitti, ettei esimerkiksi kuulemma kyennyt rakastelemaan synnyttäneen naisen kanssa, vaikka muuten tähtien tapaan kiertueilla ja elokuviensa tähtösten kanssa sikailikin.

 Elviksen kävi vaan niin kuin monelle muulle tähdelle, lääkkeet muuttivat persoonan ja lopulta tappoivat. Ja uudet bändit saivat hänet näyttämään dinosaurukselta. Tai oikeastaan Elviksen elämä lähti alamäkeen kuin vaimo Priscilla lähti. Mikä ei sinänsä ollut ihme, koska Elvis vanhan kasvatuksen saaneena halusi vaimonsa pysyvän kiltisti kotona häntä palvelemassa. Priscillan kunniaksi täytyy sanoa, että hän on saanut estettyä surkeimmat ryöstyviljely-yritykset.

Voin olla huumorintajuton, mutta minua ärsyttävät nämä Elvis-imitaattorit. Se tuntuu vähän niin kuin toisten muiston irvailemiselle. Mutta kai nämä imitaattoritkin juontavat juurensa Elviksen amerikkalaisuudesta. Elviksen tapahtunutta toisessa todellisuudessa elämistä ei oikein missään muussa maassa olisi onnistunut. Jotenkin tuntuu luonnolliselta, että Elvis esiintyi loppuvuotensa juuri Las Vegasissa. Tuossa neonvalojen mekassa, jossa ei ole mitään aitoa. Mikä sinänsä oli surullisinta, sillä Elvis oli aidoista aidoin laulaja, jonka äänen tunnistaa aina tusinalaulajien joukosta.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe