perjantai 24. lokakuuta 2008

Katoavaista on uhrattujen kunnia



Yleteemalla alkoi tällä viikolla sarja Sotauhrien muisto elää. Se kertoo ensimmäisen maailmansodan kaatuneiden muistomerkeistä ja muistamisesta Britanniassa. Voi kuulostaa tylsältä vanhojen, tässä tapauksessa jo tosi vanhojen haavojen, avaamiselta. Mutta sarja on taattuun brittityyliin todella hyvin tehty. Yllättävän paljon melkein sadan vuoden takaiset asiat olivat jo ikääntyneiden jälkeläisten mielissä. Ja yllättävän paljon näkee, kuinka uhratuilla on merkitystä jälkipolville, koska uhraamisesta sodassa on kyse.

Jostain syystä, vaikka ikäisteni ei pitäisi kai sota-aikoja muistella, jos järkeviä ovat, minua on aina askarruttanut, kuinka ihmeessä ihmiset ovat voineet selviytyä teurastuskausista, kuten maailmansodista. Ja jatkaa periaatteessa tyhjältä pöydältä elämää vailla merkittävää osaa kansakunnasta. Miten on ollut mahdollista jatkaa, vaikka rakkaita on mennyt ja mistä voima on tullut jatkamiseen?

Kuinka paljon sodilla onkaan ollut todellisuudessa merkitystä kansakunnan hyvinvointiin. Ainakin puhutaan, että yksi syy suomalaisten miesten ongelmiin ovat sodasta palanneet tunnekyvyttömät isät. Tuo on sitten periytynyt isältä pojalle.

Tylyintä on, kuten Britannian esimerkki osoittaa, että muistomerkkejä viedään ullakoille tai päällystetään muovilla epäkunnioittavasti ja vieläpä töhritään. Aikalaisemme eivät edes tiedä, mistä muistomerkistä on kyse. Sellaisten ihmisten nimetkään eivät ole minkään arvoisia, jotka ovat uhranneet elämänsä kansakunnan puolesta. Se on todella kylmää ja ajattelematonta. Jos sodissa kuolleiden ainoa kunnia on se, että edes heidän nimensä näkyy laatassa, ei se ole liikaa vaadittu.

Ja periaatteessa jälkikäteen ajatellen kaikki kuolivat turhaan vaikka puhutaankin itsenäisyys- ja puolustustaisteluista. Kaikki konfliktit olisivat ratkaistavissa rauhanomaisesti, jos vain haluttaisiin. Ja huvittavimmat ovat vääristelevät muistomerkit, kuten kansalaissotien jälkeiset punaisten muistomerkit, joissa suurinpiirtein lukee vakaumuksensa puolesta erehtyneet. Jos ihminen kuolee aatteensa puolesta, ei siinä mistään erehtymisestä ole kyse. Se on tietoinen valinta ja kunnioitettava.

Tietysti on tervettä, ettei menneitä loputtomiin märehditä. Mutta kyllä ihmisillä on velvollisuus tietää historiasta. On tietysti onnellista, jos jotain ei kiinnosta historia. Noloa se on ja epäkunnioittavaa. Mutta miten voi elää nykypäivää, jos ei tiedä, mistä nykypäivä muodostuu. No, se tietysti onnistuu. Harva kansakunta on syntynyt, ilman, että joku olisi maksanut siitä kalleimman hinnan, henkensä. Minusta ne ihmiset ovat ansainneet kunnioituksemme.

Klassistahan on, että veteraanit eivät ole kovinkaan suosittuja sotien jälkeen varsinkaan jos ollaan oltu "väärällä puolella". He muistuttavat joko vanhoista virheistä tai kärsityistä tappioista. Suomessa herättiin veteraanien asialle vasta 80-90-luvulla ja vieläkin veteraanien varjolla yritetään kalastella ääniä tai muuta suosiota. Suurin osa veteraaneista ei asiasta meteliä pidä. Ehkä ne eniten apua kaivanneet kuolivatkin silloin, kun apua ei ollut tarjolla. Kriisipsykologeja ei ollut vuosia tappamista nähneille aikanaan tarjolla.

Mutta miten pitkälle sotauhrien muisto elää? Jossain vaiheessa kaikki koettu päättyy museoon ja menettää elävän arvonsa. Se on vain asia, jonka asialle vihkiytyneimmät tietävät. Sen elämänkierto aina menettää, että joku tietää mitä sota oikeasti on. Mikäli sotia ei tietysti tule uusia, niin kuin usalaisille tai venäläisille vuosikymmenen välein.

Suomen lyhyessä historiassa elämme uutta aikaa, sillä kansakunnan alkuvaiheessa jokainen sai osansa sodasta. Ja mitä, jos suvussa kulkeva tarina ei kerrokaan sotasankarista, vaan rintamakarkurista. Siihen suhtaudutaan tietenkin nyt järkevyydellä, mutta aikanaan tuon kohtalon kokeneet vaiettiin samalla tavoin kuin ne muutkin, jotka eivät yhteiskunnan normien mukaan suorittaneet tehtäväänsä.

Silti toivoisi, että maailman historiassa kuolleiden miljoonien nuorten miesten elämällä olisi edes joku merkitys jälkeenpäin. Ja siviilien.

PS. Kuntavaalit lähestyvät loppusuoraansa. Koska olen äänestänyt, olen vältellyt viime päivät vaalimökkejä. Summa summarum, parhaimmat karkit löytyvät Kokoomukselta, vaikka muu ideologia ei miellyttäisikään. Sitkeimmin ovat vaalilehtiään jakaneet minulle demarit. Vantaan Sanomissa esitettiin muuten hyvä idea tulevaisuuden vaaleihin huumorimielellä. Otetaan BB-talon säännöt käyttöön plussa ja miinusäänineen ja vaihtoon lähettämiseen. Ja ennen kaikkea, voisi äänestää kännykällä kotoa.
Jotain olisi keksittävä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe