maanantai 3. marraskuuta 2008

Blond headed stranger (as I am)


Olisiko muuten hieno ajatus, jos meille ihmisille suotaisiin mahdollisuus pakoon. Sillä tavoin, että ei menettäisi työpaikkaansa tai perään ei hälytettäisi interpolia. Olisi sellainen lakisääteinen viikko tai kaksi vuodessa, että saisi paeta, eikä kukaan tietäisi minne. Siellä se voisi nuolla haavojaan tai löytää uutta. Olla sellaisessa paikassa, mihin vain se itse löytäisi. Ja jos sitä ei kutsuttaisi pakenemiseksi, vaan löytämiseksi. Siihen löytämiseen, jota ei koskaan tehdä ja siksi ihmiset ovat eksyksissä. 

Jotenkin tuntuu, että suomalainen mies on luotu sellaiseksi, että sen täytyy päästä sellaiseen paikkaan edes joskus, joka on vain sen oma paikka. Että siellä se saa olla sellainen on kuin on. Jollekin se on autotalli ja jollekin metsä. Tärkeintä on, että sen tarvitse siellä miellyttää ketään.

Telkusta tulee sellainen sarja kun miesluolat. Siellä miehille rakennetaan kanssaveljien kera omaa soppea omaan kotiin. Siellä on useimmiten vähintään baaripöytä tai mahdollisimman mukava sohva. Mikäs sohvien ritar
eille paremmin sopiikaan. Noissa miesluolissa ei tuoksukynttilöitä ja jouluvaloja tapaa. Ne on sellaisia paikkoja, missä voi olla vain omien ajatustensa kera. Vailla kiirettä.

Villin lännen aikana elämänkiertolaisia kutsuttiin strangereiksi. Ja jokainen länkkäreitä seurannut tietää, että muukalaisen tulo tiesi joko kaupungin puhdistamista konnista ja muista tielle tulevista. Ja että se lähti kaupungista vähintään yksi särkynyt sydän mukanaan. Muukalaiset eivät halunneet juurtua mihinkään ja ne kantoi aina jotain menneisyyden taakkaa niskassaan. Nykyisin muukalaiset luokiteltaisiin varmaan syrjäytyneiksi ja kiikutettaisiin asuntolaan ja niistä nitistettäisiin elämän etsiskelijä pois, koska on elettävä saman tavan mukaan, että tulee hyväksytyksi. Ei siis strangeriksi ei voi enää ruveta.

Välillä tuntuu, että elämä vie miestä ja naista sellaiseen suuntaan, jonne se ei halua. Strangeri ei pidä, että sen päivät on suunniteltu etukäteen ja että sen päälle kaadetaan pikkuasioita, joista tehdään isoja asioita. Strangeri haluaisi katsoa hiljaisuutta ratsunsa selästä yön koittaessa. Samalla se voi miettiä jotain ikuista ja ehkä mennyttäkin. Mutta strangeria ei ole tehty olemaan aina joustava, sillä on mielipiteitä, eikä se välitä, jos ei niitä kuunnella. Siksi se on stranger.

Telkusta tulee myös sellainen sarja, jossa ihmiset kil
pailee puhuvatko totuuden vai valehtelevatko. Minusta tuntuu, että elämästä on kadonnut totuus. Kaikki näkevät vain oman totuutensa, mutta eivät toisen tai ainakaan ihmisten yhteistä totuutta. Sellaista totuutta, jonka oivallettua elämä saa kaikille merkityksen. Ja kuinka totuutta voi muunnella, että voittaa jotain. Ja kuinka muut yrittää estää totuutta, koska se voi satuttaa niitä itseään. Tai sitten totuutta käytetään satuttamaan aseena, eikä korjaamaan, jonka totuus tekee ennemmin tai myöhemmin.

Voiko mitään järkevää elämää olla, jos totuutta ei ole sisimmässään tai muuttaa totuuttaan, että saisi jotain hyvää sen avulla pelkästään. On totta, että totuus sattuu, eikä sitä aina pysty heti hyväksymään itselleen. Mutta jos ei sitä kuuntele, silloin pakenee. Se pakeneminen ei ole etsimistä. Monikohan ihminen elää omalle totuudelleen ja kulkee sitä tietä, jota oikeasti haluaisi kulkea. Kuinka moni kulkee sitä tietä, jota heidän halutaan kulkevan. Tosin tien löytäminen on etsimistä, harva on tietänyt tiensä etukäteen. Vaikeuksien ja etsinnän kautta löytyy ehkä tarkoitus ja tehtävä maan päällä, joka oikeuttaa elämän.


Tai sitten vain sattuu ja muuttuu strangeriksi, joka ei ratsasta uusiin kaupunkeihin.
 

.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe