torstai 12. maaliskuuta 2009

Kun yhdestä tulee kaksi


Joskus noin vuosi sitten aloin seurustella ensimmäistä kertaa elämässäni vakavasti. Tai ainakin pidempiaikaisemmin kuin koskaan aiemmin. Vakavuutta ei ollut osaltani aiemminkaan puuttunut, mihin homma luultavasti aina kaatuikin. Ja siihen ettei osannut päästää irti, vaikka tiesi, ettei tästä nyt mitään tule. Siihen ajoikin vain rakkauden kaipuu.


On ollut yllättävää, miten vaikeata loppujen lopuksi on, kun yhdestä tulee kaksi. Poikamiehen kun ei tarvitse miettiä sanojaan puhumattakaan teoistaan. Poikamieselämästä on myös yllättävän vaikeaa päästä irti, vaikka yksinolokaan ei tuntunut oikealta olomuodolta koko aikaa. Ehkä se oli se kaikinpuolinen vapaus. Joka ei sekään tuntunut vapaudelta, kun kaikki oli mahdollista, mutta ei mahdollista. Nuoruudessa ajatteli yksinasumista suurimpana onnena, kun kasvoi isossa perheessä, mutta sitä sittenkin kaipasi ihmisiä ympärilleen. Yksin tosin asun vieläkin vähintään osa-aikaisesti.

Vapautta minulla on nytkin. Minun olisi vaikea olla, jos minua koko ajan rajoitettaisiin. Samalla tavoin ajattelee Neiti A:in. En tiedä, onko kumppanin muokkaaminen naisten ominaisuus, mutta tuntuu siltä, että naiset haluavat muokata miestä mieleisekseen. Ehkä salonkikelpoisemmaksi. Vähemmän rosoiseksi, millaiseksi ihminen muuttuu, mitä kauemmin elää omissa oloissaan. Rutiinit muuttuvat tavaksi elää ja lopulta ainoaksi tavaksi olla.

Kaikki ennakkokäsitykset parisuhteesta on voinut unohtaa. En tiedä miksi unelmatehtaat syöttävät niistä kaikenlaista höttöä, että koko ajan ollaan yhdessä ja että tämä on taivaissa luotu. Totuus on onneksi välillä sitä halihalihöttöäkin. Mutta minusta tuntuu, että joustaminen ja kärsivällisyys ovat parhaimpia ominaisuuksia. Tiedä sitten, siksikö suurin osa parisuhteista kaatuu, kun näihin ei olla valmiita.

Vaikeinta on taitanut olla omien syvälle piintyneiden käsitysten omasta persoonasta muuttaminen. Joku toinen ihminen kun peilaa lähellä toisen sielua, ei se näytä enää samanlaiselta. Itse luulin jo, etten tule koskaan tapaamaan ketään. Vähättelin itseäni ja jossain vaiheessa kumppanin kaipuu muuttui vitsiksi tuttavien piirissä. Ja siitä kaipuusta tehtii pilaakin.

Kumppanin löytymisessä on ollut se iloinen puoli, ettei tarvitse tehdä enää asioita yksin, kun toinen on kiinnostunut samoista asioista. Voi lähteä museoon, käydä niissä ravintoloissa syömässä, minne ei ole yksin kehdannut mennä. Tietysti niihin voisi mennä ystävien kanssa, mutta se on erityyppistä yhdessäoloa.

Huolenpito tuntuu hyvältä, kun sellaista ei ole aiemmin kokenut naisen taholta. Kun aamiainen odottaa pöydässä ja on joku joka ymmärtää. Se saa tuntumaan elämän paremmaksi paikaksi olla.

Monesti on todettu, että yhteiskunta painostaa vähintään alitajuisesti ihmisiä parisuhteeseen, vaikka sinkkuutta suitsutetaan. Se on todella ristiriitaista ja saa monen yksin olevan masentumaan. Kaikilla ihmisillä ei välttämättä ole edes halua seurustella. Koska itse olen niin kauan ollut yksin, minusta yksinolossa ei ole mitään kummallista.

Vaikea sitä on koskaan sanoa, miten kauan mikin rakkaus kestää. Ja missä vaiheessa tulee se kyllästyminen, miksi muut ikäiseni ovat jo ns. toisella kierroksella. Minä olen myöhässä ilmeisesti kaikesta, joten olen tyytyväinen tähän ensimmäiseen kierrokseenkin. Ja johtuuko erot kyllästymisestä, vai siitä, ettei ole haluttu etsiä toisen sisintä toden teolla. Pinnan alle pääsy vie aikaa ja kysyy halua.


Joskus tulee mieleen myös, että mitä jos tämäkään ei onnistu. Että jos taas tulee ero. Mutta se ei ole sama asia, kun aistii, ettei tarvitse olla jatkuvasti epävarma, niin kuin niissä suhteissa, jotka ovat loppuneet lyhyeen.

PS. Mikä siinä on, että kaikki joukkosurmat tapahtuvat idyllisissä pikkukaupungeissa ja toinen toistaan kiltimmän oloisen nuoren miehen toimesta? Niinkuin nyt Saksassa. Mistä tässä kaikessa on kyse, kun kyseessä on ilmiselvästi länsimaisten hyvinvointivaltioiden mitalin kääntöpuoli.

Ensimmäistä kertaa seuraamme myös tositv-tähden kuolemaa reaaliajassa. En tiedä, miksi Jane Goody haluaa kuolla julkisuudessa. Onko julkisuus hänelle todellista elämää? Ja kuolema sen ulkopuolella mahdottomuus.

Joskus tv:stä tekee vahingossa löytöjä. Voice-kanavalta iltaisin näkyvältä TV5:ltä tulee maanantaisin hieno sarja Täyskäännös. Siinä addiktioista kärsivät saavat mahdollisuuden lähteä kylmiltään hoitoon läheisten intervention jälkeen. Minut sarja pysäytti. Se on aika rehellisesti tehty. En välttämättä usko, että itsestäni olisi vastaavaan samassa tilanteessa. Ongelman myöntämisen näkeminenkin on jo vaikuttavaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe