maanantai 4. toukokuuta 2009

Liikaa, aivan liikaa



Viime aikoina minusta on tuntunut, että elämässäni on liikaa - kaikkea. En ole kiireisin ihminen kansakunnassamme, mutta silti minusta tuntuu, etten ehdi oikein mitään. Odotan kärsimättömänä lisää, se on suoraan sanottuna ahdistavaa. Mitä odotan lisää - kaikkea.

Ja minulla on kaikkea ja ei mitään. Kiitollinen kyllä olen. Kaikesta ja kaikista. Haluaisin tehdä niin paljon, etten tiedä, riittääkö aikani maan päällä. Ja mistä aloittaisin ja mihin päättäisin. Haluan olla minä, mutta en aina löydä itseäni minusta.

Tilanne on itseaiheutettu loukku. Ei kukaan pakottaisi minua lukemaan uutisia jatkuvasti, mitä teen aivan liikaa. Tai pakottaisi minua perehtymään milloin mihinkin asiaan. Kirjoittamaan blogiani tai edes käymään töissä.


Elämässä on paljon turhaa, ja osa turhasta luodaan meitä varten myyden se välttämättömänä. Meille luodaan ja myydään jopa puheenaihemme. Yksi suurimmista lahjakkuuksista on erottaa kaikesta olennainen ja vielä elää vain sen olennaisen kautta.

Minussa on jokin hellittämätön tiedonhalu, joka ei tyydyty millään. Yhtä intohimoisesti minua riivaa elämän tarkkailun halu. Tietysti voi ajatella, että itse on elämänsä luonut, mutta joitakin asioita ei voi muuttaa. Vaikka ne kokisi itse taakkana ja muut kokisivat ne turhana.

Tämähän on yksi trendiaiheista tämä hektinen elämä, mutta minusta on trendikkyys kaukana. En vain oikein tiedä, mitä tekisin. Mistä luopuisin. Kunnon yöunista olen ainakin luopunut. Olen kadehtinut niitä ihmisiä, jotka ehtivät tekemään kaikkea, mutta vaikuttavat silti terveiltä ja elämäntahtoa uhkuvilta. Ehkä he eivät tunne, että heillä on mitään liikaa.

Täytyisi hyväksyä, että olen hidas ihminen. Valitettavankin nopea tekemään asioita, mutta sieluni on hidas. Se ei taida vain pysyä mukana. Silti minun on pakko pohtia koko ajan. Useimmiten mietin, tässä olisi hyvä runon aihe, tästä minun täytyy kirjoittaa. Joskus tekisi mieli huutaa itselleen: Vaikene!

Lisäksi taakkanani on, etten pysty unohtamaan asioita. Saatan pyörittää ajatuksissani asioita, jotka tapahtuivat jopa vuosikymmeniä sitten. Eräs kidutuksen muoto. On ironiaa, että mennyt voi olla nykyisyyttä, kun sitä ei saa kadotettua.

Miten sitten elämään saisi vähemmän kaikkea, kun ei halua luopua mistään? Ja haluaa vähemmän?

PS. Kirsi H. heitti minulle haasteen kertomaan aamutoimistani. Se riippuu vähän heräänkö yksin, mutta kuvitellaan näin.


Herään melkein aina ennen kuin kello herättää. Aamun henki riippuu paljon siitä, olenko nukkunut vai en? Jos vastaus on jälkimmäinen ensimmäiseksi minulle tulee täydellinen romahdus. Mitenköhän tästä päivästä taas selvitään? Selviydyn shokista, pistän Reinot jalkaan ja syöksyn tupakalle. Sen jälkeen painun suihkuun. Sieltä selvittyäni pistän television päälle ykkösen aamu-tv:lle. Katsastelen, onko siellä taas se yksi yli-innokas toimittaja.


Keitän teetä, jonka juon maidon kera, pistän paahtosämpylät paahtimeen ja sekoittelen myslin kera jogurtin. Kipaisen hakemaan Hesarin ja lueskelen sen. Joskus vetäisen kalanmaksatabletit nassuun. Syötyäni käväisen taas tupakalla, pesen hampaat ja lähden töihin. Ja puen tietenkin välissä. Tässä rehellinen versio siis. Ei tästä olisi kansakoulun valistusaamuksi.

Pikainen kisa: Oletteko laskeneet kuinka monta tosi-tv-sarjaa tulee malliksi haluavista nuorista neidoista? Laskin, että vähintään neljä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe