sunnuntai 31. toukokuuta 2009

Taikalaatikon voima




Kuva: Miina Savolainen

Perjantaina kävin töissä haastattelemassa Miina Savolaista. Hän on tehnyt kirjan Maailman ihanin tyttö ja opettaa valokuvaamista ja valokuvaa itsensä näkemisen menetelmänä. Ollessaan töissä lastenkodissa hän kuvasi lastenkotityttöjä monen vuoden ajan kirjaa varten, samalla kun rakensi luottamusta ja tytöt oppivat hyväksymään itsensä.

Haastattelu oli elämän niitä hetkiä, kun ymmärtää jotain merkityksellistä.

En koskaan aiemmin ole tullut ajatelleeksi, miten paljon merkityksiä valokuvalla voi olla. Kuinka kuvasta näkee perheen sisäistä dynamiikkaa ja valtasuhteita. Ja kuinka kuvaamisella voidaan tehdä rikkoontuneista ihmisistä taas ehyitä ja arvokkaita, kun he tuntevat olevansa kauniita omana itsenään. Juuri tuohon ideaan perustuu Miina Savolaisen "voimauttava valokuvaaminen".

Ihminen, joka ei kokenut hyväksyntää ja rakkautta, harvoin haluaa tulla valokuvatuksi. Hän ei ole koskaan tuntenut tulleensa hyväksytyksi. Olisikohan siitä kyse, kun osa ihmisistä juoksee kameraa karkuun sellaisen nähdessään. Monet sanovat, etteivät ole riittävän kauniita tai nuoria kuvaan. Ikäänkuin vain nuorilla ja kauniilla olisi oikeus tulla kuvatuksi, vaikka tuota maailmankuvaa mallimaailmaa edustaakin. Miten paljon ihmistä voi hajottaa, jos häntä haukutaan kuvauksissa lihavaksi ja rumaksi, vaikka totuus on ihan jotain muuta.

Itsekin olen vasta viime vuosina alkanut pitää taas siitä, että minua kuvataan. Ihminen voi pelätä sitä, ettei voi vaikuttaa kuvaan, mikä hänestä annetaan. Minulle oli myrkkyä luokkakuvaukset ja kaikki muutkin mahdolliset kuvaukset. Suorastan suutuin, jos huomasin kuvani jossain esillä. Niin vähän itseäni rakastin ja hyväksyin. Sen verran usein oli saanut kuulla olevansa epätäydellinen. On vuosien mentävä aukko, ettei minusta ole juuri yhtään kuvaa.

Jokaisen kannattaisi vilkaista myös mummon piironginlaatikkoa. Kenen lapsen lasten kuvia sieltä löytyy? Kuvilla arvotetaan ja ilmaistaan tärkeys. Kuvia voidaan suorastaan hävittää, ikään kuin hävitettäisiin ei suosittu ihminen elämästään kokonaan. Ajatelkaapa vaikka eron tullessa tai oman lapsen kuoltua nuorena, kun ei tuskaltaan voi katsoa kuvia. Sitten voidaan myös yksinkertaisesti lakata kuvata kuvaamasta jotain suvun mustaa lammasta. Ikään kuin hävittää hänet arkipäivästä.

Musiikin lisäksi kuvat taitavat olla ainoita asioita, mitkä palauttavat hetkessä ihmisen mieliin jonkin muiston tai tunnetilan jopa vuosikymmenien jälkeen. Kuinka monta biisiä onkaan tehty vanhojen valokuvien katselusta? Yleensä ihmiset kaivavat kameran viimeistään esiin juhlapäivinä ja ne onkin tallennettu varsin hyvin. Savolainen sanoi, että kannattaisi myös tallentaa arkipäivää, että se on yhtä arvokasta tallennettavaa kuin ne ylioppilasjuhlatkin. Kuinka vaikka silloin leivottiin yhdessä jne.

Kun ensimmäiset valokuvakamerat keksittiin, niitä pidettiin taikalaatikkoina, jotka vangitsivat aikaa. Kuvat olivat kalliita ja niissä patsasteltiin kuin kuninkaat. Jo sen ajan laitteet vaativat jähmettymistä. Nyt elämme taas täysin päinvastaista aikaa. Kaikki kuvaavat ja kamerakännykät viimeistään ovat tuoneet kuvaamisen täysin arkipäiväiseksi, suorastaan jo kiusalliseksi. Digikuvaus on vienyt kuvasta sen tietyn mystiikan, vaikka on demokratisoinut kuvaamisen, siinä missä netti mielipiteiden ilmaisun.

PS. Uusimmasta Historia-lehdestä luin, että EU:n yhteisen historian oppikirjan hanke on joutunut vastatuuleen. Se ei liene yllätys, kun useimmat eurooppalaiset sodatkin ovat johtuneet erilaisista käsityksistä yhteisestä historiasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe