maanantai 7. joulukuuta 2009

Kun löydettävää ei ole


Ilkka Mattila, tuo Jake Nymanin itseoikeutettu manttelinperijä musiikkitietäjänä, kirjoitti nasevasti 00-vuosikymmenen surkeasta musiikkitarjonnasta. Minusta Mattila sai yllätys, yllätys, mielipiteilleen nyökyttelijän. Minähän kun olen siirtynyt musiikillisessa ajassa taaksepäin ostaen pääasiassa vinyylejä.


En ehkä kyllä usko netin vieneen kaikkea terää levymyynnistä tai levyjen tasosta, sillä en tunne ketään, joka pelkästään netistä biisit lataisi. Siinä olen kyllä samaa mieltä, että musiikkia tulee liikaa, ettei siihen jo kyllästyisi. Jos rockmusiikki olisi harvinaista herkkua kuten takavuosikymmeninä, niin musiikki kuulostaisi taatusti paremmalta. Nyt suurin osa jää pelkäksi tausta- tai tiskausmusiikiksi.


Mattilan mainitsema tuotannon tehokkuus pitää paikkaansa. Se näkyy varsinkin isojen levy-yhtiöiden pelkona ottaa riskejä. Mielummin julkaistaa 60-luvun tähtien sadas kokoelmalevy mukavasti sadanne singalong -kiertueen lomaan kuin signataan pelottavan omaperäinen uusi bändi markkinoitavaksi. Bändien on myös breikattava heti tai noutaja tulee. Mutta esim. David Bowie teki monta levyä, ennenkuin löysi äänensä ja breikkasi.


Kaikenlainen sallivuus oli myös Mattilan listalla. Nykyisin vanhemmat kuuntelevat samaa musiikkia kuin itse. Ei ole mitään kapinoitavaa, kun mikään ei voi olla vain mun juttu. Kapina-aspektia kaipaisi rockmusiikkiin lisää. Jo aikaisemmin olen todennut, että nykyrokkarit käyttäytyvät liian järkevästi ja varmaan jo säveltäessään miettivät myyköhän tämä ja mmmm... mikä olikaan kohderyhmäni markkinoilla.



Mattila mainitsi myös aiemman vuosikymmenten määrän, joka näkyy siinä, että uutta on vaikeaa löytää. Grunge taisi olla 90-luvulla viimeinen aivan uusi tyylilaji, minkä pop/rockmusiikki on meille tarjonnut. Muuten kierrätetään vanhaa. Hassuin esimerkki nyt Suomessa supersuosittu The Baseballs. Äijät vääntävät tämän vuosikymmenen hutusta päivitettyä fiftarirockia. Kaverit ovat vieläpä saksalaisia. Mutta siellähän se Elviskin hengaili.


----------------------------------------------------


Itse tein löydyn 70-luvulta. Rickie Lee Jones oli 70-luvun lopun singer/songwriter -tähtiä. Radiosta en ole kuullut häntä juuri lainkaan. Mutta hienoa matskua nainen on vääntänyt. Ja elää vieläkin.


----------------------------------------------------


Tässä vielä eilisten linnanjuhlien innoittamana. Itseoikeutetusti Irwin.Tätä biisiä ei tosin ole lähes todennäköisesti kuultu linnanjuhlissa.






Nyt on muuten äänestetty Suomen kansallisjuomasta. Voittajaksi selviytyi maito, kuinkas muutenkaan. Mutta kahvin lisäksi mitalisijoille pääsi myös Koskenkorva.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe