lauantai 16. tammikuuta 2010

Mä lähden himaan


Tällä viikolla astui jälleen palvelukseen uusi erä alokkaita armeijaan. Poikaparat, sillä heidän on edelleen pakko mennä armeijaan.


Vuosi vuodelta minun on vaikeampi ymmärtää asevelvollisuuden tarkoitusta Suomessa. Vuosi vuodelta alokkaat ovat surkeammassa kunnossa joko urheiltuaan liikaa tai liian vähän. Jos kroppa ei kestä, niin vielä vähemmän pää. Äiti kun ei armeijassa ole sijaamassa petiä tai silittemässä päätä, kun sattuu. Ja armeijassa sattuu. Eniten päähän. Äidit kyllä aktiivisesti tosin soittelevat kasarmille, että meidän pojalle ei siellä kassulla sitten huudeta, kun se on niin herkkäkin. Mutta kassuilla huudetaan, se on armeija se.


Asevelvollisuudesta pidetään härkäpäisesti kiinni ja kenraalit kehuvat kilpaa mediassa, kuinka Suomi on taistelukykyinen maa ja asevelvolliset motivoituneita. Suurin osa asevelvollisuuden suorittaneista tietää, etteivät nuo puheet voisi olla kauempana todellisuudesta. Jokainen meistä tietää, että Suomen armeijasta ei nykytilassaan olisi juuri vastusta maahantunkeutujille.


Palvelukseenastumispäivän muistan kuin eilisen päivän. Armeijaan ajauduin, sillä sivariinkaan en uskaltanut/osannut hakeutua. En lenkkeillyt etukäteen, mikä kostautuikin alussa karmaisevalla tavalla. Kuuluin juuri niihin kunnottomiin nykynuoriin, jotka eivät jaksaneet juosta kahta kilometriä kauempaa puhumattakaan juoksusta telamiinat kannossa.


90-luvulla ei luojan kiitos ollut sauvakävelymarsseja vaan rivissä piti selviytyä, miten parhaiten taisi. Mutta jopa armeijassa auttajia löytyi, vaikka sitä arkielämässä siviilissä uskoisi. Ainahan oli tietenkin veksi, josta saattoi hakea vapautuksia palvelukseen. Motivaatiota kun harvalla armeijassa oli. Itse käytin kyseisen palvelun palveluja kyllä hyväkseni. Pelkuri ja heikko kun olin, vaikka yliluutnantti minulle kahvilipun yrittämisestä (onnistumatta) sodeen myönsikin. Mutta siihen se minun sotilasura sitten kulminoituikin.


Ennen tuota heinäkuista päivää vietin unettoman yön, joka tuohon aikaan oli minulle vielä poikkeus. Viimeiset pari viikkoa ennen päivää eivät olleet elämän parhaita. Tilalla oli pelko ja epäusko normaaliakin enemmän tuolla 20-vuotiaalla kaverilla. Minulle muiden tarinoilla armeijasta ei ollut mitään merkitystä, sillä tiesin jo etukäteen, etten tulisi siellä viihtymään puhumattakaan pärjäämisestä. Tuo ensimmäinen päivä osoittautui niin vaikeaksi kuin etukäteen ennustinkin.


Kouvolan junaan silti lompsin ja juna oli täynnä vähintäänkin yhtä pelokkaan ja jännittyneen näköisiä nuoria miehiä. Muuta en tuosta matkasta muista kuin että junan vessa lainehti kusta, joten pelolla oli ilmiselvät seurauksensa. Armeijasta oli toki lähetetty ennen palvelukseenastumista postia, mutta eivät ne oppaat mihinkään valmistaneet. Nykyihminen kun ei ole tottunut kovaan elämään, mitä armeija on.


Kouvolaan saavuttuamme oli vastassa tietenkin uutta lihaa odottavat kapiaiset. Hieman arasti he käskyttivät meitä busseihin kohti Vekaranjärven varuskuntaa. Ilmeisesti ohjeeksi oli annettu, että henkilökohtaisuuksiin ei saa mennä, ennen kuin ollaan varuskunnassa.


Varuskunnassa komppanioihin jako muistutti jonkin tason orjakauppatilaisuutta. Nimiä huudeltiin ja käskettiin mennä oman komppaniansa luo. Toivoin, että nimeäni ei syystä tai toisesta löytyisi ja että pääsisin kotiin. Nimi kuitenkin löytyi ja minut komennettiin panssarintorjuntakomppaniaan. No, ainakaan ei tarvinnut enää odotella.


Sitten suuntasimme varusvarastolle hakemaan kamppeita. Siviilivaatteille saattoi jättää pian hyvästit ja astua osaksi maastonväristä massaa, joskin alussa harmaa oli vallitseva väri. Vaatteita ja varusteita heiteltiin nenän eteen ja vaatteiden koolla ei ollut mitään merkitystä. Tuvassa niitä sitten vaihdoimme sopiviin toisiltamme. Itse kuuluin niihin reppanoihin, jotka eivät varustesäkkiä jaksaneet edes portaita ylös itse kantaa.


Tuvassa sitten vilkuilimme toisiamme. Noin kymmenen kaveria, joilla ei ole mitään yhteistä ja jotka ovat tulleet täysin erilaisista elämistä. Tiesin, että tästä ei tule helppoa. Silti tutustuin muutamaan kaveriin nopeasti. Ilman näitä kavereita olisin varmasti seissyt varustesäkin kanssa pian taas pihalla odottaen junaa Helsinkiin, kuten jotkut tekivät. Mistään toveruudesta ei ollut kyse vaan selviytymisestä Suomen suurimmassa BB-talossa.


Mitään simputusta tai höykytystä ei vielä ensimmäisenä päivänä ilmennyt, sen aika koitti vasta myöhemmin. Jo 90-luvulla uudet tuulet puhalsivat armeijassa. Alikessut olivat jopa auttavaisia, mikä käsitys tietenkin karisi heistä jo seuraavana päivänä. Kaappeja järjesteltiin, mikä saattoi osalle olla ensimmäinen kerta elämässä. Taustalla soi In the Army now-biisi, jonka merkityksen tajuaisimme vasta seuraavana päivänä.


Koko päivän minulla oli suunnaton kusihätä, mutta vessaan en uskaltanut mennä. Aikaa olisi ollut kyllä vielä tuolloin, vasta seuraavina aamuina oli valittava joko vessakäynti tai hampaiden pesu. Molempiin kun ei riittänyt aikaa. Vasta yön pimetessä lähdin lorottelemaan. Mikä helpotus, tulihan se sieltä.


Mutta seuraavana aamuna alkoi sitten todellisuus. Komppaniassa herätys!





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe