perjantai 23. heinäkuuta 2010

Itseironia ja huumori jäivät 70-luvulle


Kesä on aikakauslehtien luvattua aikaa. Kesällä sitä kaivetaan kaikki vanhemmat ja uudemmat numerot esiin, mitkä vain ulkovessoista ja muista säilytyspaikoista löytyvät. Itse löysin en vielä niin vanhan Seura-lehden, en tosin ulkovessasta. Ja sivuja selatessa löytyi juttu meidän kaikkien tuntemasta viihdetaiteilija Frederikistä.


Mutta Frederikillä oli asiaa. Jutussa hän muisteli kaiholla 70-luvun kultaisia vuosia ja kuinka kaikki on muuttunut latteammaksi. No, minuunhan uppoaa kaikki aikaamme kohdistuva arvostelu, vaikka omat muistikuvani ovat luonnollisesti hataria 70-luvulta, kun vasta synnyin 1977. Mutta niin sitä esim. myös Lou Reed kertoo, ettei muista 70-luvusta mitään.


Eritoten Frederik sätti aikaamme sievistelystä. Ihmisillä ei ole enää huumorintajua, vaan kaikki otetaan liian vakavasti. Frederik on luonnollisesti sievistelijöille helppo kohde. Kuusissakymmenissä oleva machoimagoonsa juuttunut mies. Frederik ei itse ota itseään vakavasti, miksi siis muut ottavat. Sitä sopii kysyä. 70-luvulla kukaan ei vetänyt hernettä nenään Frederikin machohöpinöistä, mutta jo 80-luvulla feministit ilmestyivät syljeskelemään Frederikiä keikoille. No, Frederikin puheiden mukaan onneksi pepun puristelijoitakin löytyy yhä.


Suomessa maristaan huumorin heikosta tasosta, mutta onko tuo ihme, kun ihmiset loukkaantuvat kaikesta mahdollisesta. Kaikkein herkimmin tuntuvat loukkaantuvan kaikkien muiden puolesta koulutetut nuoret naiset ja miehet, joiden kanssa saa olla varovainen, jos liikkuu huumorissaan tietyille osa-alueille. Vanhemmille ihmisille kai kehittyy jo taitoja suhteuttaa asioita.


Luonnollisesti kaikki tasa-arvoon ja erinäisiin kansanryhmiin kohdistuva huumori liikkuu aina vaarallisella alueella. Esim. 90-luvun alun Pulttiboisin saamelais- ja romanisketsit aiheuttaisivat tänä päivänä tuotakin aikaa suuremman mediakohun, vaikka olivat loppujen lopuksi viattomia suhteessa vitseihin, mitä kansan suussa liikkuu. Hulluinta on, ettei edes romani itse saanut tehdä romanikuvasta pilaa siinä sinänsä huonossa tv-sketsisarjassa. Jutun ideanahan oli nimenomaan tehdä pilaa valtaväestön kuvasta romaneista.



Ainoat, kenestä saa ilman julkista teilausta huumoria tehdä ovat poliitikot ja tavalliset suomalaiset miehet vailla minkäänlaista erityistä etnistä tai muuta erikoisempaa taustaa. Heillä ei ole oikeutta suuttua mistään heihin kohdistuvasta leikinlaskusta.


------------------------


Jos itseironian tajua puuttuu tämän päivän ihmisiltä, tuota ominaisuutta ei puuttunut legendaariselta toimittajalta Veikko Ennalalta. 70-luvun ihmisiä hänkin Frederikin tavoin. Löysin divarista hänen kirjoituksistaan kootun trilogian viimeisen osan Piinapenkki ja maailmanmeno.


Ennala piti Hymy-lehdessä Piinapenkki -palstaa, johon lukijat saivat tuolloin 70-luvulla lähettää kirjeitä. Palstan ideana oli yksinkertaisesti antaa lukijoille mahdollisuus haukkua Ennala pataluhaksi jutuistaan ja pummata rahaa Hymy-lehdeltä. Tuota haukkumismahdollisuutta myös käytettiin hyväksi. Kuinkahan moni nykytoimittaja suostuisi moiseen lehtensä palstoilla? Tosin lehtien yleisönosastot ovat kärsineet inflaation, kun raivoaminen ja haukkuminen ovat siirtyneet nettiin. Sinänsä maailma ei ole muuttunut yhtään vähemmän konservatiivisemmaksi kuin 70-luvulla, kohteet ovat vain vaihtuneet ja huumori kadonnut.


Mutta kun tässä itse aloittelen toimittajan uraa, niin toiveena olisi, että itse voisi laittaa likoon itseni yhtä paljon kuin Ennala. Tosin en tiedä, onko sellainen enää edes mahdollista. Jossain Journalisti-lehden numerossa itse asiassa moitittiin toimittajia, jotka laittoivat myös itsensä peliin jutuissaan.


Niin on objektiiviseksi mennyt maailma, että kirjoittaa kai täytyisi vain sillä hyväksytyllä subjektiivisen siloitellulla tavalla.






 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe