keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Silloin kun taika tuli mustavalkoisista kuvista


Vanhoja suomalaisia elokuvia katsellessa tulee usein kiusallinen olo. Ne ovat valtaosin huonoja. Niitä ei taatusti aikanaan tarkoitettukaan taide-elokuviksi, mutta jonkin verran elokuva-alaa opiskelleena löydän niistä puutteita runsaasti. Kiire ja olemattomat näkökulmat näkyvät niissä samalla tavalla kuin monessa työssä tänä päivänäkin.


Mutta jotain hyvää vanhoissa suomalaisissa elokuvissa on. Näyttelijät. He ovat aivan eri luokkaa kuin näyttelijät parina viime vuosikymmenenä, jolloin taianomainen näyttely on ollut vain muutaman näyttelijän ja näyttelijättären harteilla.


Vanhasta kaartista legendoja sen sijaan löytyy. Pateettisimmillakin he saivat itsestään irti itsensä näköisen kuvan, joka säilyy. On todettava, että tämän päivän näyttelijöiden taianomaisuutta syö heidän halunsa olla julkisuudessa muissakin kuin ammatillisissa merkeissä. Jokainenhan meistä tietää, että mitä vähemmän tiedämme jostain ihmisestä, sitä salaperäisemmäksi ja kiehtovammaksi hän meille muuttuu.


Vähänkin suomalaista elokuvahistoriaa tunteville mieleen tulevat näyttelijöistä ja näyttelijättäristä Tauno Palo, Ansa Ikonen, Regina Linnanheimo, Leif Wager, Eeva-Kaarina Volanen sekä tietenkin diivojen diiva Ella Eronen, jonka dramaattisuus elokuvassa on liikaa jo minullekin. Kukapa ei tuntisi myöskään Siiri Angerkoskea iänikuisista piian rooleista tai Aku Korhosta ja Leo Jokelaa komediarooleistaan.


Valitettavasti monet näyttelijät joutuivat tai halusivat näytellä elokuvissa liian isosti ja teatterimaisesti. Välillä jo koomisen dramaattisesti. Kaikki ohjaajat eivät tajunneet pelkän kuvan voimaa, vaikka lähikuvia tähtiensä kasvoista suosivatkin. Patetia sai liikaa alaa.


Hiljattain luin Tauno Palon elämäkerran ja miehen työtahti oli yli kahdenkymmenen vuoden ajan ennen sotia ja sotien jälkeen suorastaan järkyttävä. Palo näytteli keskimäärin neljässä viidessä elokuvassa vuosittain. Tuon ajan elokuvat kuvattiin nopeasti, mutta kun listaan liittää Taunon uran Kansallisteatterissa ei voi kun kumartaa nöyrästi miehelle, että mies selvisi tuollaisesta määrästä työtä, jota ei voi jättää tehtaan narikkaan. 


Luulisi, että tuollainen työtahti olisi tehnyt mulkun miehestä kuin miehestä, mutta ei. Tauno Palo tunnettiin ystävällisenä, nöyränä ja auttavaisena miehenä, jota harva jäi muistelemaan pahalla. Palossa oli jotain käsittämätöntä vetovoimaa, joka välittyy yhä tänä päivänä muuten usein heikoista elokuvista. Samoin vietiin Palon kunnia radikaalille 60-luvulle tullessa. Palo kun edusti uuden aallon tekijöille vanhaa maailmaa, jota vastaan piti taistella. Rooleja ei enää tippunut ja Palokin lopulta väsyi jääden eläkkeelle Kansallisteatteristakin 70-luvulla.


Eivät kaikki vanhat suomalaiset elokuvat ole surkeita. Jos jotkut pitäisi todella huonoina erään Pulttibois -sarjan kriitikkovitsin sanoin mainita, näiden todella huonojen täytyisi olla sotilasfarssit. Ne ovat typeryyden huippuja, joita jopa itse tekijät ovat kartelleet niiden valmistumisen jälkeen. Mutta kansa ilmeisesti piti niistä ja se oikeuttaa niiden olemassaolon. Samoin pohjanoteerauksia olivat suurten elokuvayhtiöiden kuolinkouristuksissa tehdyt "musikaalit" 60-luvun alussa.



Hyvinä elokuvina mainitsisin pääosan Matti Kassilan tuotannosta. Valentin Vaala ei myöskään parhaimmillaan tehnyt lainkaan huonoja elokuvia. Edvin Laine oli messevä elokuvaohjaaja hyvän aiheen sattuessa kohdalle. Teuvo Tulion elokuvat olivat myös omanlaisiaan ja minun mielestäni ansaitsevat paikkansa historiassa.


Yksittäisinä elokuvina nostaisin joitakin erinomaisina. Edvin Laineen Tuntematon sotilas, Matti Kassilan komisario Palmut sekä edelleen toimiva komedia Hilman päivät. Vaalalta mainitsisin hänen Niskavuori-filmatisoinnit. Muitakin hyviä on.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe