torstai 30. syyskuuta 2010

Tunnetko edes lähikorttelisi?


Vähän aikaa sitten aloitin keikkahommat Vantaa-Seuralle, joka on vantaalainen kotiseutuyhdistys. Oma suhteeni vantaalaisuuteen on ollut vähintäänkin ristiriitainen viha-rakkaussuhde, mutta olen porautunut nyt syvemmälle vantaalaisuuteen.


Ihmisille kotiseutu on tärkeä juttu, jostain kumman syystä ihmiset vain tuntevat ylpeyttä asuessaan tietyissä paikoissa. Harva kertoo luimistelleen asuvansa Helsingin Kalliossa, Tampereella tai Pohjanmaalla. Näillä paikoilla kun on hyvä kaiku, niillä on vahva identiteetti ja maine. Näissä paikoissa halutaan asua. Esimerkiksi Helsinkiin muuttaneet ihmiset korostavat stadilaisuuttaan enemmän kuin yksikään paljasjalkainen stadilainen.


Mutta kun on kyse Vantaan kaltaisesta paikasta, äänensävy muuttuu ja luimistelu alkaa. Parhaassa tapauksessa valehdellaan asuvansa Helsingissä. Vantaa ja sen kohtalotoverit ovat läpikulkupaikkoja, niillä ei ole historiaa, eikä omaa vetovoimaa. Tämä on ennakkoluulo.


Läpikulkupaikka Vantaa toki onkin niille, jotka luulevat, että autuus löytyy Espoosta ja Helsingistä. Vantaa kärsii vieläkin historiastaan Helsingin maalaiskuntana. Siihen ei suhtauduta sillä arvolla, mikä sille kuuluisi.


Olen ollut onnellisessa asemassa, minulle on nyt maksettu lukemisesta. Olen lukenut Vantaan historiaa ja Vantaan maineen ankeana lähiökaupunkina voi heittää romukoppaan.


Vantaalla, jos missä on historiaa sekä mielenkiintoisia paikkoja tutkittaviksi. Ihmiset eivät vain tiedä niistä. Helsinkikin on muuten alunperin Vantaata, jos kaukaa haetaan historiafaktaa. Osasyy ihmisten tietämättömyyteen asuinpaikastaan on se, että kotiseutuhommat on koettu eläkeläisten jutuksi, eikä historiasta kiinnostuta.


On todettava, että ankeat lähiötkin alkavat luoda omaa mainettaan. Ihmiset mainitsevat jo tiettyä ylpeyttä äänessään asuvansa niinkin pahamaineisissa lähiöissä kuin Kontula, Jakomäki tai vaikka Korso ja Koivukylä.


Tosin nämäkään kaupunginosat eivät muodostu vain niistä liioitellun huumeiden ja viinan kyllästämistä vuokrakasarmeista, joilla Suomessa yksi jos toinenkin keskiluokkainen akateeminen taiteilija yrittää saada itselleen katu-uskottavuutta.


Mutta hyvät ihmiset, olisiko iso vaiva tutustua omaan asuinkuntaansa/kaupunkiinsa? Ehkä sitä viihtyisikin paremmin, kun tietäisi, mitä omassa pitäjässä on tapahtunut muuta kuin pari päivää sitten. Kouluja on turhaa patistella opettamaan lapsille oman kylän historiaa, sillä opettajat eivät itsekään tiedä oman koulunsa historiaa saati sitten koko kunnan. Ei kyllä asuinpaikastaan on kiinnostuttava ihan itse.


Kumma kyllä, ihmiset käyvät kyllä matkoillaan vaikka missä kulttuuri- ja luonnonihmeiden äärellä, mutta sellaisia saattaisi löytyä läheltäkin. Kaikki jännittävä ja mielenkiintoinen löytyy ihmisten mielestä aina jostain muualta. Ei omasta kylästä löydy tietenkään Pisan kaltevaa tornia, mutta vaikka pikkasen kallellaan oleva torni voisi löytyä.


Kotiseuturakkautta ei voi väkisin synnyttää ja on luonnollista, jos elämänalku tai muukin elämä synnyinpitäjässä on ollut vähemmän mukavaa, ettei paikkaa haikaile tulevaisuudessakaan. Silloin lienee parempi vaihtaa maisemaa ja katsoa, kiinnittyisikö johonkin muuhun paikkaan.


Oma asuinympäristö kuitenkin muovaa ihmistä ja jos ei ymmärrä missä asuu, voi olla vaikeaa ymmärtää itseäänkään. Näin kävi itsellenikin. Omalla tavallani olen ollut juureton ja yhä vieläkin juureton, vaikka olen asunut pääosan elämästäni Vantaalla. Mutta juuret kai nousevatkin pintaan vasta silloin, kun nostaa kytkintä jonnekin muualle.


Harva meistä myös saa täysin valita asuinpaikkaansa. Tiettyyn paikkaan voi ajaa yksinkertaisesti työ tai huokea vuokrataso. Se näkyy viihtyvyydessä. Jos tuntee olevansa ajettu johonkin paikkaan, kiinnittyminen paikkaan vie aikaa, jos sellaista tapahtuu koskaan.


Mutta voiko sellaisessa paikassa olla koskaan onnellinen, jossa tuntee olevansa ikuinen vieras?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe