maanantai 22. marraskuuta 2010

Onnistumisen pakko


Lapsuudessa asioista tuppasi kasvamaan suurempia kuin mitä ne oikeasti olivat. Niin aikuisenakin. Eli olen siis jäänyt lapsen tasolle kai paineensietokyvyssäni tai sitten olen niin vapaa sielu, että minun täytyisi saada tehdä niin kuin itse haluan. Se ei valitettavasti vain useimmiten onnistu.


Koskaan en ole päässyt eroon onnistumisen pakosta. Joka kerta kun jotain pitäisi saada tehdyksi, iskee pienoinen paniikki eli onnistumisen pakko. Jos jotain ei ole taas pakko saada tehdyksi, saan tehtyä vaikka mitä, ja ihme kyllä vaivattomasti. Jopa kauppareissusta onnistun kehittelemään monivalintatehtävä-sarjan, jolle ei loppua näy.


Ainahan onnistumisen pakkoa ei edes vaadita (onneksi), mutta omassa päässään asioita ja ennen kaikkea mahdollisia esteitä onnistumisen tiellä kehittää niin pitkälle, että ajoittain asioista tulee ylitsepääsemättömiä.


Jos joku sanoo, että kokeillaas nyt, miten onnistut, todennäköisesti saan parempaa jälkeä aikaan kuin että joku sanoo, että nyt tuo täytyy tehdä, ja sen täytyy olla valmis silloin ja silloin.


Jo koulussa kokeet olivat tuskaa. Niissä aineissa joissa tiesin olevani hyvä, ongelmia ei juuri ilmennyt. Jos olin taas epävarmemmalla kentällä, täystuho oli varma.


Aikuisiällä olen oppinut käsittelemään epävarmuuttani, mutta ei minusta koskaan kovista tule. Eikä edes ole tarpeen, jos en kelpaa sellaisena kuin ole, niissä tapauksissa lienee tarpeen jatkaa eri suuntiin.


Tietyissä ammateissa ei epävarmuutta saisi tuntea. Esimerkiksi toimittajalle epävarmuus ei pintapuolisesti ajatellen ole eduksi. Eikä esim. poliitikkoa haastatellessa näkyvä epävarmuus lupaa hyvää, sillä toimittajaa pyöritellään helposti, jos hänen tietoisuudessaan huomataan aukkoja. Toimittajatkin ovat ihmisiä ja eivät hekään voi uraa aloitellessaan olla itse itsevarmuuksia.


Ihmisillä on tietynlainen kuva toimittajista ja sitä on hyvä seurata. Totuus paljastuu haastatellessa. Toisaalta toimittajat menevät keikoille pikakomennuksillakin, harva silloin tuntee olonsa sataprosenttisen voitokkaaksi. Tietty epävarmuus auttaa näkemään asioita useammasta näkökulmasta. Kunhan se ei hallitse.


Veikkaan, että ihmisten huono kuva toimittajista johtuu paljon sellaisista itseään rakastavista toimittajista, jotka eivät kuuntele ja esittävät tietävänsä kaiken heti nimensä kertomisen jälkeen. En kyllä tiedä, missä heitä on, mutta ihmisten puheiden perusteella niitä ilmeisesti löytyy. Kaikkiin haastateltaviin eivät tepsi mitkään keinot, silloin on usein parasta vaihtaa haastateltavaa.


Mutta toimittajatkin ovat onnekkaita lääkäreihin verrattuna, lääkärin ammatissa täytyy näyttää aina varmalta, vaikka harvoin sitä kai täysin varmasti tietää, mikä potilasta vaivaa.


Kuinka paljon varmoilta näyttävät ihmiset loppujen lopuksi peittelevätkin vain epävarmuuttaan? Olisko se tämänki asian suhteen, että toinen on toista parempi näyttelijä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe