lauantai 20. marraskuuta 2010

Runo menneelle


Isoisäni haudattiin tänään. Kirjoitin hautajaisia varten runon, jota en sitten pystynyt lukemaan. Eli runojani ei edelleenkään ole koskaan esitetty julkisesti. Enkä tiedä, esitetäänkö koskaan. Mutta tämä runo jäi iäisyyden riepoteltavaksi tuuliselle Malmin hautausmaalle.

Jos en pysty ilmaisemaan itseäni aina puheella, niin kirjoittamaan pystyn kyllä. Se minun elämäni suurin ongelma onkin. Kykenen kirjoittamaan asioista, mutta en puhumaan asioista.


Jotenkin tuntuu, että olen vuosikymmenet turhaan tavoitellut jotain tunnustusta tai hyväksyntää vieraiden ihmisten silmissä. Enää en oikeasti sellaista kaipaa. Kaipaan vain läheisiä ja hyviä ihmisiä ympärilleni. Kaikki muu tuntuu aina vain turhemmalta.


Välillä liun mielessäni aina vain kauemmaksi "järjestäytyneestä yhteiskunnasta", ellei minun olisi pakko olla osa sitä rahan takia.


Olen kyllästynyt myös maailmaan, jossa tuntematon ihminen on toiselle ihmiselle vain harmaata, tunteetonta massaa. Ehkä jossain vaiheessa ihmiset ymmärtävät, että ihminen on arvokas, vaikkei tätä tuntisi. Ja että tätä täytyisi kohdella herkkänä ja hauraana olentona, mikä ihminen oikeasti on.


Elämän lämpö tai alku
ei ole vain helppoa tai vaikeaa.
Kunnioitettavinta on,
että rakastaa,
on lämmin aina ja kaikille.
Että antaa anteeksi
niillekin joille ei voi enää anteeksi antaa.

Kaikki ansaitsevat hyvän ihmisen.


PS. Isoisäni oli löydetty pienenä lapsena harhailemasta Rovaniemen kadulta, jonne hänen "vanhempansa" olivat hänet hylänneet. Sieltä hän ponnisti yhteiskuntaan, joka ei häntä ei edes alunperin halunnut.


Itse en olisi pystynyt samaan. Usko on ajoittain mennyt vähemmästäkin, mutta meille paremman alun omaaville elämä on ollut itsestäänselvyys, jota meidän pitäisi elää hyvyydelle, ei ainoastaan työlle, "pakollisille" asioille tai vain nimettömille päiville.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe