keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Pohjantähti 2011 - kyllä löysin jälleen yhden version Pohjantähdestä



Kuva:Kansallisteatteri/Aura Nukari


Väinö Linna-fanaatikkona minun oli käytävä katsastamassa Kansallisteatterin Täällä Pohjantähden alla 2011-näytelmä heti ensi-illan jälkeen. En odottanutkaan kovin perinteistä näkemystä asiasta, eikä sellaista saatukaan. Itse asiassa moiselle ei olisi tarvettakaan Timo Koivusalon varsin perinteistä näkemystä osoittaneen elokuvan jälkeen.


Näytelmä oli ex-ryhmäteatteripomon Mika Myllyahon ensimmäinen ohjaustyö Kansallisteatterin pomona. Hänen lisäkseen näytelmän on ohjannut Saana Lavaste. Hyvä idea, sillä Väinö Linnan tekstit ovat olleet miesten omaisuutta tähän asti. Käsittääkseni Lavaste ei ollut edes kirjaa lukenut ennen tätä projektia ja naisille Linnan tekstit ovat kai muutenkin jääneet vieraammiksi.

Useita Ryhmäteatterin näytelmiä nähneenä ei tarvinnut myöskään kauaa näytelmää katsella, että näytelmästä huomasi Myllyahon kädenjäljen. Sen verran tuttuja ominaisuuksia löytyi, kuten videokuvan käyttöä ja tietenkin tähän päivään nykyaikaistettua yhteiskunnallista paatosta.


Hyvä niin, mutta tällä kertaa nykyaikaistettua näkemystä tuli turhan monelta kantilta. Vähempikin olisi riittänyt. Se olisi vahvistanut näytelmän erinomaisia osia. Varsinkin väliajan jälkeen näytelmään ei oikein enää päässyt käsiksi kuin vasta aivan lopussa.


Näytelmän toteutus oli hämmentävän moninainen, kuten kahden ohjaajan näytelmästä voi hyvin kuvitellakin. Epäilenpä tosin, ettei näytelmässä ole tavoiteltukaan mitään loogista aikajanaa, mihin olemme yleensä Linnan tekstien kohdalla tottuneet. Toisaalta ei Linnan tekstejä varsinaisesti riepoteltukaan, ne olivat oikeastaan minun sieluni läpi tässä näytelmässä nähtynä sivuosassa.


Omalla tavallaan Pohjantähti avasi minun silmäni uudelleen kansallisaarteelle nimeltään Täällä Pohjantähden alla. Kun joku toinen sen nyt kirjoitti, kirja todellakin sisältää paljon vihaa, katkeruutta ja silkkaa väkivaltaa. Sitä kirjan aikajanan aikana elämä todella myös oli, mutta vihantäyteinen kansa elää tänä päivänäkin. Ei hyvin, mutta elää kuitenkin.


Oivaltavalla tavalla tämä silmitön suomalaisten raivo toisiaan kohtaan oli siirretty yksityisautoilijamiesten ja bussimatkustajanaisten väliseksi sanaharkaksi bussikaistan käyttöoikeuksista.


Ja jos Koskelan Jussi aikanaan pilasi terveytensä ja kärsi loputonta tuskaa oman maan omistamisen vuoksi, tämän päivän Jussit raatavat itsensä hengiltä vain sen vuoksi, että saisivat asua omakotitalossa, kuten näytelmä tahtoi kertoa. Tämän päivän Jussille ei vain riitä enää lähes pakkomielteenomainen työnarkomania, pitäisi alistumisen lisäksi myös puolustaa itseään.


Tosin suomalainen on nykyhetkessä herrojen edessä yhtä nöyrä kuin 1800-luvun torpparikin. Sisällissota oli vain tilapäinen mielenhäiriö herravihan edessä ja tuo kansannousu sitten kukistettiinkin perisuomalaisella pieteetillä. Mutta uutta vihaa tässä taas kerätään. Näytelmän kertoi, että tuosta vihasta ja syyllisten etsinnästä olisi jo vihdoin päästävä eroon.


Hyvät roolityöt Pohjantähdessä tekivät ohjaajien alter egot Kristo Salminen ja Elina Knihtilä. Vaikea sanoa, tuleeko tästä näytelmästä klassikkoa, mutta katsojia se tulee keräämään. Ja koska tulkinta tarjoaa niin paljon vaihtoehtoja, useimmat katsojat löytänevät itselleen kyllä tarttumapintaa.


Mutta jos kaipaa perinteistä Linna-tulkintaa, niin vajaa kolmetuntinen voi tuntua pitkältä. Tosin teatteri tarjoaa tänä päivänä vähemmän konservatiivisia ratkaisuja kuin elokuva, jonka ainoa valopilkku alkaa olla tällä hetkellä dokumenttielokuvat. Itsellenikin heräsi halu tulevaisuudessa kirjoittaa teatteria. Ennemmin tai myöhemmin konservatismi palaa kyllä teatteriinkin, toivottavasti ei vain aivan vielä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe