tiistai 22. maaliskuuta 2011

Erään runoilijan päiväkirjat


Olen jäänyt pahemman kerran koukkuun runoilija Pentti Saarikosken päiväkirjoihin. Viimeisimpänä ahmaisin Toipilaan päiväkirjat. Tahtoo sanoa, että päiväkirjat ovat ajalta Pentin vaivuttua deliriumiin eli kansanomaisemmin juoppohulluuteen. Pahaksi onneksi moinen sattui visiitillä Lontooseen, mistä Pentti lennätettiin vanhan kunnon Hesperiaan lepäämään ja toipumaan.


Sopii kysyä miksi näistä Pentin päiväkirjamerkinnöistä pidän. Kaveri kun kirjoittaa käytännössä ilman kappalejakoa. Kirjan lukuja on vielä epätodennäköisempää löytää. Siinä mestarit eroavatkin muista. He saavat täysin arkipäiväisetkin asiat kuulostamaan suurelta filosofiselta pohdiskelulta ja teksti tuntuu luettavalta, vaikka se halveksii kaikkia taiteen sääntöjä.


Saarikoski ei ole edes mikään erityisen miellyttävä persoona. Hän on täydellisen itsekeskeinen ja näkee koko maailman itsensä kautta. Haukkuu ex-vaimot ja vaatii lämpöä muilta, vaikka kertoo, ettei itse kykene sellaista antamaan. Haukkuu häntä haukkuvat lehdet, vaikka etsii itsestään kirjoitettuja juttuja.


Saarikoski oli kuitenkin aikaansa edellä. Tänä päivänä rohkeat paljastuskirjat itsestään ovat peruskauraa ja sellaisia jopa odotetaan. Vähintäänkin paljastuskirjoissa täytyisi paljastaa ystävistään jotain epäedullista tai henkilöhakemiston täytyy olla mittava. 60- ja 70-luvun vaihteessa epäilen, että moni julkkis ei moiseen itseruoskintaan kuin Pentti, olisi ryhtynyt. Pentti kertookin, että hänen päiväkirjansa haukuttiin lyttyyn. Aika ei tuolloin ollut kypsä hedonistiselle itsensätarkastelulle, kun taas tähän aikaan kaikki itsessään kieriskely kiinnostaa, kunhan tutkiskelijan julkisuusarvo on riittävä.


Jollain tavalla olen kokenut Saarikosken kanssa hengenheimolaisuutta, vaikka en juo lähellekään yhtä paljon hän. En edes menestynyt erityisemmin koulussa, enkä ole lahjakkuudellani mitä luultavammin ketään häikäissyt. Minulle kielten oppiminen on työn takana ja senkin menestyksen minkä olen saavuttanut, olen saavuttanut sitkeällä pommittamisella ja muutaman avainhenkilön käännyttämisellä taakseni.


Saarikosken päiväkirjoissa minua kiehtoo Pentin itseanalyysi. Tietty ikuisen ulkopuolisuuden tunne vaikka olisikin kiinteä osa seuruetta tai ryhmittymää. Omalla tavallani minunkin on vaikea osoittaa hellyyttä ja vaikeampi on vielä ottaa sellaista vastaan, ja tunnen syntyneeni vanhana kuten Pentti. Pyörin liikaa itsessäni, vaikka olenkin ympäröivästä yhteiskunnasta kiinnostunut. Minullakin on pakottava tarve lähteä ujona ihmisenä mukaan kaikkeen sellaiseen, jonka tiedän olevan itselleni vaikeaa ellei mahdotonta. Minulla tosin ei ole tarvetta erityiseen julkisuuteen kuten Pentillä, vaikka olen kiinnostunut julkisuudesta ilmiönä.


Mitä luultavammin olisin kuitenkin ikionnellinen, jos saisin julkaista omat päiväkirjani, joilla ei välttämättä olisi tekemistä todellisuuden vaan kuvittelemani todellisuuden kanssa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe