tiistai 27. syyskuuta 2011

Silloin kun runoilijalla oli vielä merkitystä




Kuvaaja: Robert Seger/Kansallisteatteri


Starttasin teatterin syyskauteni katsastamalla Kansallisteatterin Musta Purje Valkea Purje -näytelmän. Mukanani siskoni uskollisena teatteriseuralaisenani. Kuten nimestä saattaa jo vetää johtopäätöksiä, kyseessä on varsin runollinen näytelmä. Se kertoo venäläisrunoilijatar Anna Ahmatovasta ja hänen muutamista, mutta sitäkin uskollisemmista ystävättäristään.


Kyseessä onkin aikamoinen naisten näytelmä, kun kaikkia rooleja naisittavat naiset. Ja mikäs siinä. Hyvinhän ne naiset tässäkin näytelmässä näyttelivät. En tuntenut oloani lainkaan kiusalliseksi niiden noin viiden mieskatsojan joukossa, joita meitä oli naiskatsojien keskellä näytelmää katsomassa. Heh.


Helene Cixousin kirjoittama näytelmä kertoo Annan Ahmatovan pyrkimyksistä saada kirjansa, tai itse asiassa mitä tahansa tekstejään julki hänet pannaan laittaneessa 1950-luvun neuvostoyhteiskunnassa. Mutta näytelmässä liikutaan myös menneisyydessä, suruissa, iloissa ja muistoissa, kuten arvata saattaa. Runoilijoille kun menneisyys on usein nykyisyyttä.


Näytelmässä riittää puhetta ja siitä suurimman elämyksen saadakseen täytyy kyllä ymmärtää jotain jo valmiiksi Venäjän lähihistoriasta ja mielummin itse Anna Ahmatovasta ja venäläisestä runoudesta. Itse nämä reunaehdot täyttävänä näytelmästä saattoi nautiskella. Varsinkin kun runoilijana saattoi samastua Annan tuntoihin, vaikka vastaavassa tilanteessa en tietenkään ole koskaan elänytkään kuin hän. Eihän se ole mahdollistakaan. Mutta Annan teosten ihailijana pystyin kyllä eläytymään tuohon aikakauteen.


Terhi Panula oli ikääntyvänä Annana kyllä uskottava, hänen voisi oikeasti kuvitella olevan oikea dramaattinen runoilijatar, ja eikä Annan ystävättäriä Nadezda Mandelstamia ja Lidia Tsukovskajaa näytelleet Sari Puumalainen ja Katariina Kaitue huonoja olleet hekään. Luonnollisesti kyseessä on kuitenkin Panulan näytelmä.



Itse olisin ehkä jättänyt tilaa hieman pienimuotoisemmalla näyttelytyölle. Välistä pitkin seiniä huojuvat näyttelijät Annan pitäessä omaa monologiaan tuntuivat teennäisiltä. Mutta puhenäytelmä ei ole koskaan teatterinmuodoista se helpoin. Silloin yleisön täytyy jo valmiiksi kunnioittaa tekstiä, eikä vain odottaa muutamaa heittoa vapauttaviin naurunhetkiin.


Mitkä näytelmän teemat sitten jäivät minulle päällimmäiseksi mieleen, tai millaisena minä ne koin?


Ensinnäkin ilo siitä, että runous on joskus ollut jonkun toimesta niin merkittävä ja pelottava uhka yhteiskunnalle, että runojen julkaisu on päätetty estää. Oikeasti Venäjä on todella kunnioittanyt runoilijoitaan, en tiedä, tekeekö se enää niin. Jonkun taiteilijan töiden kieltäminen on yleensä merkki siitä, että hänen työnsä on ollut todella merkittävää.


Useimmat taiteilijat joko vain vaiennetaan kuoliaaksi tai eivät saa ääntään lainkaan kuuluville. Annan tapauksessa hänen ystävänsä jopa opiskelivat ulkoa Annan runoja, kun niitä ei Stalinin kätyreiden perässä uskallettu painaa. Niin, nykyisin runokirjoja ei tahdota huolia enää edes ilmaiseksi. Neuvostoliiton aikana runot kiersivät tuhruisina, loppuun luettuina kopiona ympäri maata. Voi sitä menetettyä runouden merkitystä tänä päivänä.


Purjeet oli näytelmä myös ystävyydestä ja siitä, ettei ystävyys ole läheskään aina tasapuolista, jos toinen osapuoli on hallitseva, itsessään rypevä despootti, sitähän Anna oli ystävilleen. Hän tiesi arvonsa ja kertoi sen ystävilleen, ja jos esivalta alisti häntä, niin hän alisti ystäviään. Lypsi läheisensä loppuun marttyyriudessaan, vaikka näidenkin elämässä riittää  tragediaa. Joku vain ottaa aina suurimman kärsijän roolin.


Niin, tuttua jopa arkisessa elämässä ja tässä näytelmässäkin. Useimmat tunnistanevat marttyyrin piirteen myös itsessään. Omien kärsimysten ainutlaatuisuuden juhlallisoinnin.


Ja tietenkin sitten se menneisyys. Tässä näytelmässä Annan epätoivoinen pyristely kirjansa julkaisemiseksi voi kuvastaa pyristelyyn pois menneisyydesta tai takaisin menneisyyteen. Loistoon tai epätoivoon, mitä silloin ennen oli, kun kaikki oli hyvin. Molempiin voi epätoivoisesti takertua.


Niin teki myös Anna.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe