tiistai 11. lokakuuta 2011

Kivi on tarina suomalaisen miehen yksinäisestä hulluudesta




Kuva:Teatteri Jurkka/Yehia Eweis


Kun kyseessä on tarina taiteilijasta, hulluudesta, alkoholismista ja sukupuolitaudeista, näytelmän saa aniharvoin epäonnistumaan. Suomi on täynnä kurjia kirjailijakohtaloita ja Aleksis Kivi lienee niistä kaikkein tunnetuin. Kivi on kirjallisuuden ehdoton Kurjuuden Kuningas.



Aleksis Kiven päivänä pääsin katsomaan Teatterin Jurkan Kivi-näytelmän tuoreeltaan. Se kertoo Aleksis Kiven viimeisestä päivästä "hoitajansa" eli veljensä piiloon kammareihin sulkemana välillä sikolätissäkin paskassa rypien. Näytelmä on Yhden ihmisen maailma, jossa todellisuus, mennyt ja kaikki muu on hämärää yhteistä sekasoppaa, mutta joka tuo lopulta lohtua. Niin Kivelle itselleen näytelmässä kuin katsojallekin.


Mutta älkää pelästykö, kyseessä oli vaikuttava ja ahdistava elämys samaan aikaan. Vaikuttava siksi, että Hannu Mäkelän teksti toimi erinomaisesti Johannes Korpijaakon näyttelemänä nimiroolissa Aleksis Kivenä.


Näyttelijä laittoi kyllä itsensä niin täysin peliin, ettei enempää olisi voinut laittaa. Välillä huutaen niin, että katsojakin säpsähtelee ja välillä seiniin törmäilevän näyttelijän luiden kestävyyttä alkoi jo hieman pelkäämään. Mutta sitten taas mies sai valettua hiljaistenkin hetkien sanoihin uskomattoman voiman.


Ahdistava näytelmä oli siksi, että tarina surullisesta ja yksinäisestä suomalaisesta hulluudesta ei ole koskaan hauskaa. Joitakin katsojia se nauratti, mutta heillä ei ilmeisesti ole kokemusta hulluudesta tai he eivät ole sitä halunneet nähdä ympärillään. Toisaalta nauru on hyvä lääke pelottavien asioiden tullessa silmille, joten ymmärrän katsojien reaktion.


Kivi on monologinäytelmä ja monologinäytelmään mennessä tulee aina hieman epävarma olo. Riittääkö yhden näyttelijän voima kannattelemaan puolitoistatuntista varsinkaan, kun Korpijaakko ei ainakaan minulle ollut entuudestaan hirvittävän tuttu. Tässä tapauksessa voima ja intensiteetti riitti, osaa tästä kunniasta menee Teatteri Jurkan pikkuruiselle näyttämölle, jossa ei yksinkertaisesti pääse näytelmää karkuun, kun näyttelijä on vajaan metrin päässä. Tässä näytelmässä piipahti ulko-oven kautta Vironkadullakin. 


Juuri sillä hetkellä kun Kivi ponnahti kuolinvuodestaan 1872 nykyaikaan Vironkadulle, mieleeni tulikin, että näitä "Kiviä" meillä riittää kadulla huutamassa ja juomassa hulluuttansa ja tuskaansa. Vaikka Kivi oli ainutlaatuinen kirjailija, on hän suomalaisen syrjäytyneen miehen prototyyppi: yksinäinen, kaikkien hylkäämä ja halveksuma, keski-ikää lähestyvä tai keski-ikäinen mies. Ja joka kuoleekin yksin tai vähintään muiden vaivoina. Mies, jolta on viety kunnia ja joka itse on vienyt sen rippeetkin.


Pitkään Aleksis Kiveä suojeltiin hänen kanonisoinnin jälkeen reippaalta ja realistiselta hulluuden kuvaukselta. Hänestä tehtiin kiiltokuvahahmo. Suomen kirjallisuuden perustaja, jonka ikävä kohtelu elämän loppuvaiheissa oli ihmisten mielistä hävitettävä tai romantisoitava. Kivi-näytelmässä sellaisesta ei ollut pelkoa, kun kansalliskirjailija jopa simultoi masturbointia, mutta Kiveen suhtauduttiin silti näytelmässä kunnioittavasti. 



Kerronpa miksi, hän oli eräänlainen lapsi aikuisen vetimissä. Toivottoman pettynyt ihminen, josta nerous hetkittäin pupsahtelee esiin tuskan ja ahdistuksen alta, jonka hän on itse muiden avustuksella luonut. Ja jonka viimeinen toivo olisi päästä takaisin kotiin ja nukkua rakkaan koiran vieressä tai edes saada vetää viimeiset kännit, kun aikuiselämä on pettänyt, eikä elämä tuonut kaivattua rakkautta. Vain kritiikin, hulluuden ja yksinäisyyden.


Siinä vaiheessa on vaikeaa sanoa viimeiksi sanoikseen: Minä elän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe