perjantai 7. marraskuuta 2014

Persoona murtuu ja tuntuu

Ingmar Bergmanin tuotanto ei välttämättä ole aina helppotajuista. Sekunnissa ei avautunut hänen Persona-elokuvan perusteella tehty Persona-näytelmäkään Kansallisteatterissa.

Mutta jos näytelmä kertoo mielen murentumisesta, ei juonen tarvitsekaan olla Aku Ankasta. Michael Baranin ohjaama näytelmä on monella tapaa viehättävä näytelmä, vaikka sen aiheena ovat puhumisen lopettanut näyttelijä ja hänen hoitajansa.

1960-luvun henkeen tehdyssä lavastuksessa on vastustamatonta vetovoimaa. Jollain kummallisella tapaa tulee mieleen jopa Saariston lapset -tv-sarja, vaikka Personan ahdistuspakkauksesta ei mitään kivoja tarinoita löydä. Svea-mamman kauneimmassa kupeessa ollaan kuitenkin.

Aikaisemminkin olen kirjoittanut, että pidän kovasti naisten näyttelemistä näytelmistä. Naisissa on sellaista intensiviteettiä, jota harvemmin miehistä löytää.

Tässä näytelmässä pisteet menevät Minka Kuustosen näyttelemälle Anna-hoitajalle. Annan puheripuli on jotain vastustamatonta. Minka taisi myös roolin sen jälkeen kun Anna paljasti salaisuutensa ja kun mieli särkyi. Marja Salon rooli puhumattomana elokuvanäyttelijättärenä jää etäiseksi. Puhe on vain niin oleellinen osa näytelmiä. Minun mielestäni.

Käsittääkseni Bergmanin elokuva on saanut alkunsa Bergmanin oman mielen murtumisesta. Sen kuvauksena näytelmä ottaakin paikkansa. Välillä on vaikea tietää, kumpi on hullumpi, hoidettava vai hoitaja. Ja kun aikaa kuluu, hoitaja kertoo hurjempia tunnustuksia kuin mitä hoidettava elämä on ollut.

Kahden nuoren näyttelijättären hyvä työ näytelmä joka tapauksessa on. Tämä näytelmä on vahvasti puhenäytelmä, mutta jos sitä malttaa jäädä kuuntelemaan, huomaa, kuinka hauras mielemme on. Se, minkä pitäisi olla tervettä, luisuu helposti hulluuteen.Hullun vieressä ja hullun auttajana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe