torstai 28. tammikuuta 2016

Miten syntyy sadistinen kiduttaja?

Luin artikkelin Gestapon pyövelistä Klaus Barbiesta, joka Ranskassa Lyonissa oli lopulta vastuussa tuhansien ihmisten kuolemasta toisen maailmansodan aikana. Barbien kerrottiin hymyilevän kiduttaessaan jopa henkilökohtaisesti uhrejaan, vaikka olikin johtavassa asemassa, eikä hänen olisi ollut pakko liata käsiään. Hän oli myös innovatiivinen keksiessään uusia tapoja kiduttaa.

Lyoniin hän saapui todeten, että tulin tänne tappamaan. Mies ei edes itse valehdellut itselleen tehtäväänsä, kuten jotkut pyöveleistä vetosivat siihen, että he noudattivat vain käskyjä. Barbie selviytyi sodasta vieläpä ehdin nahoin amerikkalaisten ja brittien suojeltua häntä, koskapa he tarvitsivat häntä jostain käsittämättömästä syystä. Kaikki me valitettavasti tiedämme, että moni muukin natsirikollinen sai uusia hommia entisiltä vihollisiltaan, jos heistä oli vain hyötyä. Näin lyhyt oli silloin rikoksista tuomitsemisen tie.

Lopulta Barbie siirtyi monen muun natsin tavoin Etelä-Amerikkaan toimien huumekaupassakin mukana. Hän jäi kiinni ja tuomittiin vasta 1980-luvulla Ranskassa elinkautiseen. Kuolemantuomiotakaan kun ei voinut aikojen muututtua enää antaa.

Barbien taustasta sen verran, että lapsuudessaan hän eli väkivaltaisen ja alkoholisoituneen ensimmäisen maailmansodan veteraani-isän hirmuvallan alla. Henkinen ja myös fyysinen väkivalta tuli tutuksi jo pienestä pitäen. Tuohon aikaan ei tietenkään ollut mitään auttajaverkostoja missään maassa. Barbie oli vieläpä syntynyt avioliiton ulkopuolella, joten hänellä oli lapsena taakkanaan myös tuolloin häpeällisen äpärälapsen leima.

Ei liene ihmeellistä, että kynnys väkivaltaan ja alistamiseen ei ole korkealla, jos siihen on tutustunut jo lapsena. Tuleeko sitten helvetillisen lapsuuden kokeneesta alistuja vai alistaja, niin ne taitavat olla ne kaksi vaihtoehtoa, jos terapioita ei ole tarjolla.

Vielä ripaus torjuntaa joka puolelta ja kun ajat muuttuvat epävakaiksi ja väkivaltaisiksi, niin pyöveli on tarjolla. Totalitarismi sekä tietenkin sota-aika päästää irti sellaiset yksilöt, joissa muhii viha ja kostonhimo muita ihmisiä kohtaan. En oikein keksi muitakaan syitä, miksi he nauttisivat kidutuksesta.

Rauhanaikanakin tapahtuu sadistisia murhia ja kidutustakin, mutta uhrimäärät jäävät pienemmiksi, vasta sota-aikana se tulee jopa hyväksytyksi silloisen vallanpitäjän toimesta. Kansanmurhissa ollaan jopa sadistisen tappamisen hysterian vallassa, jos ajattelemme vaikkapa Ruandan kansanmurhaa ja muita vastaavia. Kun hysteria katoaa, väitetään, ettei kukaan tiennyt mitään mitä tapahtui tai noudatin vain käskyjä. Se on tietenkin täyttä valetta.

En halua kuulostaa synkältä, mutta en usko väkivallattoman maailman olevan mahdollinen. Ihmisissä on valtava määrä piilevää väkivaltaa, joka odottaa purkautumistaan. Sota, väkivalta ja halu alistamiseen tuskin katoaa ihmiskunnasta koskaan. Tai sitten meidän täytyisi käydä jokin uusi evoluution vaihe, jossa näin meille tapahtuisi.

Aina löytyy myös niitä, jotka ihailevat sadistisia ja väkivaltaisia murhamiehiä. Uskomatonta kyllä. Joillekin he edustavat jotain sellaista voimaa ja kauhua, joita heitä ihailevat luulevat heissä itsessään olevan tai jollaista he haluaisivat itsessään olevan. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe