keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Vanhuudesta

Kymmenisen vuotta sitten haastattelin yli satavuotiasta naista. Rouva oli syntynyt 1900-luvun alkupuolella ja muisti esimerkiksi kansalaissodan ajat. Enää heitä ei taida olla elossa kovin monta, jotka nuo ajat muistaisivat.

Haastattelu oli hankalahko, sillä rouva ei juuri kuullut tai edes nähnyt, vaikka mitä ilmeisemmin vielä muisti asioita. En huuda lähes koskaan ja huutaa olisi tarvinnut. Haastattelu saatiin kyllä tehtyä sitten hoitajien myötävaikutuksella. Muistaakseni.

Rouva, kuten muutkin laitoshoidossa olevat joskus, toivoi jo pääsevänsä pois tästä maailmasta. Eikä siinä mitään itsetuhoista ole. Sata vuotta elämää on riittämiin itsekullekin. Ja jos ketää läheisiäkään ei ole jäljellä, niin voihan sitä jo mennä.

Ikääntymiseen suhtautumiseni on osittain pelonsekainen, vaikka täytän ensi vuonna 40 vuotta. Se ei tietysti nykyisin ole ikä eikä mikään, mutta väkisin ajatuksiin hiipii, että hyvässäkin tapauksessa olen elämäni puolivälissä. Elämä voi päättyä aiemminkin.

Lukiossa piti kirjoittaa ainekirjoitus vanhuudesta. Silloin koin sen hyvinkin synkkänä, kuten opettaja oli aineen sivuun kirjoittanut. Enää en olisi yhtä jyrkkä. Yksinkertaisesti jo siksi, että vanhuuteni on lähempänä kuin yli 20 vuotta sitten. Vanhentuminen on myös asia, jota et voi välttää. Voit jumpata vaikka kuinka perkeleesti ja leikata naamaasi, mutta vanhenet silti.

Se vanha klisee siitä, että vuodet vierivät sitä nopeammin mitä vanhemmaksi tulee, pitää täysin paikkaansa. Ja mitä enemmän juttua vanhustenhoidon takkuamisesta lukee, sitä vähemmän kaipaa 90-vuotispäiviään laitoksessa liikkumattomana. Kukaanhan ei tiedä, mikä vanhustenhoidon tila on 40 vuoden päästä. Se voi olla vielä surkeampi.

Sen olen huomannut vuosien vieriessä, että ihminen ei pidä itseään vanhana. Se tunne tulee kai vasta sitten, kun ruumis rapistuu. Jos ruumiini rapistuu ennen aikojaan, voin tuntea itseni vanhaksi jo 50-vuotiaana. Harvan mieli muuttunee vanhaksi. Ja mikä vanhan sielu on: se on kokemusta, lukemattomia tapahtumia elämän varrelta.

Tunteiden luulisin pysyvän samana. Rakkaudenkaipuun, halun tehdä elämästä elämisen arvoista. Unelmiakin voi olla joillakin ihan loppuun asti. Se on jokaisen mietittävissä, kuinka elämisen arvoista elämäsi on, kun ruumiisi on rapistunut niin, ettei se tottele enää niinkään paljon, että pääsisit sängystä ylös omin avuin.

Jos jotain vanhuuteen kaipaamme, niin ehkä iloa, pelon ja ikävien asioiden lisäksi. Aira Samulin taitaa olla ainoa, joka levittää vanhuudesta iloista sanomaa. Suurin osa meistä muista ei sitä tee. Ehkä pitäisi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe