keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Yö on hellää ja kiduttavaa

No niin. Palataanpa Yö on hellään hetken päästä. Pirusti taas kaikkea ollut ja nyt jaksan ja ehdin taas keskittyä kirjoittamiseen.

Niin kuluneelta kun se kuulostaakin vuodesta toiseen toistaa, niin vuosi on taas kohta ohitse. Mitä tästä vuodesta jäi käteen. Tässä vaiheessa tuntuu, että yksi vuosi taas meni. Ei riemunkiljahduksia. Välillä on uitu syvissäkin vesissä, mutta onneksi kroolattu pinnalla. Mutta niin kauan kuin on elossa, voi olla kai elämäänsä tyytyväinen.

Mieleen on jäänyt tästä vuodesta erityisesti monen viihdemaailman tähden poismeno. Välillä tuntuu, että lähtö taivaskuoroon on tullut jollekin lähes viikoittain. Kuolema on edessä jokaisella, myös tähdillä.

Mutta siihen Fitzgeraldin Yö on hellään. Tarinahan oli jykevä, lahjakas psykiatri menee rikkaan potilaansa kanssa naimisiin. Auttaa tätä, mutta lopulta väsyy itse ja katoaa mitättömyyteen menetettyään kiinnostuksensa kaikkeen.

Taituruutta on miten, miten Fitzgerald on saanut elämänpettymyksestä kokonaisen kirjan aikaan. Sellaisesta hitaasta hiipumisesta, johon ei varsinaisesti ole syytä, koska puitteet ovat hyvät ja nainen rakastaa, vaikka kyse olikin riippuvuudesta toisesta ihmisestä.

Lopulta nainen vapautui riippuvuudestaan toisesta tunteidensa parantamisesta, mutta parantajalle ei jäänyt mitään. Sitä ennen molemmat olivat kiduttaneet toisiaan sellaisella tyylikkäällä 20- ja 30-lukujen sivistyneellä vittumaisella tavalla.

Imikö ihmisten ahdistuksen parantaminen psykiatrin itsensä tyhjäksi. Sellainen kysymys jäi ilmaan. Yö on hellä on silloin kuin se tuo unohduksen, eikä ole pakoa. Eikä ole riippuvaista toisesta ihmisestä koskaan. Vähän sillä tavalla voisi asian selvittää, että kun halu ja tarve loppuu, katoaako myös tarve olla ihmisen lähellä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe