keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Valkoisen hauta on yhä komeampi kuin punaisen

Olen mielenkiinnolla seurannut nyt tänä vuonna käytyä keskustelua vuoden 1918 sisällissodan perinnöstä. Keskustelu on ollut maltillista, kuten sopii odottaa jo sata vuotta sitten käydyn sodan jälkeen.

Eipä kenellekään järkevällä ihmisellä voi olla enää vihaa jäljellä, olivat sympatiat sitten kumman osapuolen puolella. Aika ei aina paranna haavoja, mutta unohtamaan se saa. 

Näinä aikoina jopa molempien osapuolten uhreille ja sankareille järjestettiin tilaisuuksia, johon osallistui valtionjohtoa niin oikeistosta kuin vasemmistosta. Samaan aikaan. Yhteisiä kynttilöitäkin sytytettiin. Tälläinen tuskin olisi ollut mahdollista sanotaan nyt vaikka 40 vuotta sitten kun minä näin päivän valon .

Mieleeni kyllä piirtyi tämä vapaussodan muistojuhla mikä tuli televisiosta, jossa oli komeat puitteet kaikkineen. Puolustusministerin puheesta ei juuri tarvinnut etsiä viitteitä siitä, että hänen sydämensä pomppii valkoiseen tahtiin.

Punaista osapuolta tuntuu edustaneen mediassa eniten Paleface, eikä edes vasemmistoliitto, jota tosin on mahdotonta erottaa vihreistä näinä päivinä. Demarit olivat koko hommasta täysin sivussa, vaikka heilläkin on ollut taustaa työväenliikkeessä.

Eikä tarvitse kävellä kun katsomaan muistomerkkejä sisällissodasta. Valkoisten muistomerkkejä löytyy joka kylästä ja ne ovat usein hyvin hoidettuja. Usein tietenkin myös kirkkomaalla, kun kirkko oli valkoinen. Punaisia kun ei kirkkomaalle huolittu. Punaisten muistomerkit ovat häthätää kyhättyjä 70- ja 80-luvuilla ja ainakin ne, jotka olen itse nähnyt ovat vielä huonosti hoidettuja. En sitten tiedä, mihin työväenyhdistykset nykyään käyttävät aikansa.

Mutta voittajan totuus on aina komeampi samoin kuin kohtalo kuin hävinneen. Se on sodan laki.Se näkyy muistomerkeissäkin.

Se on ollut kyllä mielestäni hyvä, että keskustelua on käyty koko sodasta. Tietenkään siihen ei liity samanlaista isänmaallista ylpeyttä kuin muihin Suomen sotiin. Ja ei kukaan voi tietysti ylpeillä enää tänä päivänä sillä, että isoisoisä näännytti nälkään vankileirillä köyhempää naapuriaan.

Kaikesta edistyksestä huolimatta sisällissodan muistovuoteen liittyi tietynlainen kiusallinen pakonomaisuus, joka kuvastui näistä muistotilaisuuksista. Kun kenellekään ei ole enää aitoa kontaktia asiaan. Sodan kokeneet tai ainakin sen muistavat kun ovat jo vainajia. Ja löytyykö sodasta enää mitään uuttakaan, jota emme jo tietäisi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti