Näyttelyssä: Helene Schjerfbeck Ateneumissa: Helene ja minä

Blogivuoteni saa kunnian päättää raskaan sarjan taiteilija Helene Schjerfbeck, jolla on vaikea sukunimi kirjoitettavaksi, siksi käytän hänestä etunimeä, vaikka sinunkauppoja emme ole tehneet. Mitään vuoden tilinpäätöstä en tee elämästäni, sillä en halua tätäkään vuotta muistella.

Mutta köyhälläkin oli tänään vuoden viimeisenä päivänä niin sanotusti tilipäivä, kun pääsi ilmaiseksi Ateneumin historiallisiin tiloihin Helenen tuotantoon tutustumaan.

Siitä en mene niin takuuseen, kuinka paljon hänen taiteeseen pystyin syventymään puhkuttuani portaat yläkertaan. Ihmisiä oli tietenkin paikalla tolkuttomasti, mutta ei onneksi jonoksi asti. Minä kun tarvitsen omaa tilaa.

Muistaakseni joku huomautti joskus, ettei näyttelyssä ole uusia tuntemattomia  Helenen teoksia kuin yksi. No. Vaikeahan niitä on löytää kai, jos joku haluaa ne pitää yksityiskokoelmissaan tai missä jemmassa ovatkaan.
Sinänsä pidän hänen tuotannostaan. Varsinkin ne viimeisten vuosien omakuvat, joiden dramaattisuutta oli korostettu näyttelyssä ne niukemmin valaistuun pienempään tilaan. Niissä on luopumisen ja yksinäisyyden tuskaa. Jokainen kun lähdemme yksin tästä maailmasta niin kuin olemme tulleetkin.

Itsekin omaan itseeni ja sielunmaailmaan käpertyvänä ihmisenä pidän muutenkin Helenen myöhäiskauden töistä, joissa sielu puhuu enemmän kuin kuva. Uskoisin, että olisin tullut juttuun Helenen kanssa. Olemme molemmat suuria yksinäisiä, jotka saivat vähän ymmärrystä yleisöltä elinaikanaan. Tämä viimeinen siis huumoria.

Sitä aina näissä näyttelyissä ihmettelen, että miten taiteilijoilla oli aina ennen varaa matkustaa Italiaan ja Ranskaan maalaamaan. Itselläni  kun varaa on mennä Tallinnaan. No. Heillä oli varmasti omat rahoittajansa.
Helene on salaperäinen hahmo. Ehkä siksi hänestä on tullut niin suosittu nyt. Siinä ei yhden brittikriitikon paskanjauhanta haittaa. Mistä hän mitään ymmärtää suomalaisia.

Kommentit

Suositut tekstit