Kadotetun kansanperinteen perässä

Olen joskus pohtinut, että mitäs jos kaappaisi selkäänsä halvalla saadun mainosrepun ja linttaan astutut alennuslenkkarit ja lähtisi kiertämään Suomea, kuten Elias Lönnrot silloin kauan sitten 1800-luvulla. Minkälaista kansanperinnettä meillä olisi tallennettavaksi? Mitä näkisin ja kokisin ja mistä löytäisin ne ihmiset, jotka osaisivat kertoa ajastamme tallentamisen arvoisen?

Ehkä emme ymmärrä oman ajamme perintöä vielä, tuskin 1800-luvullakaan suusta suuhun kiertäviä loruja ja lauluja kummallisina pidettiin. Nehän olivat ainoaa viihdettä, mitä nyt jos sen lisäksi joku laukkuryssä tai pelimanni sattui kylässä piipahtamaan. Ja tansseissa tapeltiin naapurikylän miesten kanssa, jos tanssivat liikaa oman kylän tyttöjen kanssa.

Ja kuinka paljon meillä on enää kansallista perintöä? Paljon imemme vaikutteita ulkomailta huomaamatta. Televisiotahan tästä voi syyttää,  ja ylipäätään parempaa tietoutta ympärillämme tapahtuvasta. Ja mitäs sitten seuraa? Ihmiset alkavat olla samanlaisia asuinpaikasta riippumatta. Joku sanoo, että suurimmat tarinankertojat löytyisivät  nykyisin lähikuppiloista. Mutta suulaita kansanmiehiä tarinoineen tapaa harvemmin maaltakaan.

Ehkä kansanperinteen kerääminen on nopeassa maailmassamme vähän vaikeaa, ellei mahdontonta. Ihmiset kun saisi napata juttusille. Ja vieras höpöttäjähän herättää taatusti epäilyksiä. Mutta uutta kansanperinnettä, sitä mitä Lönnrot ei ollut keräämässä ovat julkkikset ja tv-ohjelmat. Heistä ja niistä jokaisella on mielipide. Ja joka pikkulähiöllä tai kylällä on omat pikkujulkkiksensa, jonka kaikki tuntevat.

Minkälaisen kirjan saisi koottua nyt kansansuussa liikkuvista tarinoista. Tulisiko siitä pelkkä vitsikirja? Vitsit kiertävät suusta suuhun. Ne, sekä jonkun tason urbaanit legendat ja rasvaiset tarinat. Ja kaupungeissa kirjaan saisi ainoastaan kaikkein omituisimmat vaeltajat ja itsekseen höpöttelijät. Samoin kuin sitkeimmät rantojen miehet.

Onko meillä oikeasti enää mitään omaa perintöä? Mitään suomalaista, muuta kuin vanhat kliseet ja kauan sitten unohdetut juhlaperinteet, joita juhlitaan sen takia, kun ne vain ovat. Lönnrot keräsi tarut talteen, että ne eivät katoaisi. Entäpä nyt, kun ei ole mitä kerätä? En tiedä, mitä etsisin. Kertoisitteko te minulle?

PS. Viikonloppuna kävin täydentämässä kirjavarastojani lahtelaisella kirpputorilla. Kahdeksalla eurolla tarttuivat mukaan Anatole Francen Pikku Pietari ja Punainen Lilja, Maupassantin Kaunis Ystävä (vuoden 1926 painoksena) sekä Venäjän runotar, valikoima venäläistä lyriikkaa. Älppärivarastoja en nyt päässyt täydentämään, kun divarin omistaja oli päättänyt laittaa oven kiinni ennen sulkemisaikaa. 

Kovia tätejä muuten voi kirppareissa olla töissä. Lauantaina kello 15 tuli ihan oikeasti valomerkki ja toinen rouvista komensi vääpelimäiseen tapaan ihmiset kassalle.

Luulin, että edes kirppareilla saisi ostokset tehdä rauhassa. Eihän löytöjä voi nopeuttaa, eihän.