Kiitollisuus

Välillä kummastuttaa, miten vähän kiitollisia me ihmiset osaamme olla. Matkustajakone joutui tekemään pakkolaskun Samaraan, mutta matkustajat eivät olleet lainkaan kiitollisia siitä, että selvisivät hengissä, vaan valittivat, kun ruokaa ei lentokentällä ollut ja muutenkin oli ikävää.

Ruskettuneet Thaimaan reissaajat olivat kotimaahan palattuaan myös tyytymättömiä matkatoimiston tarjoamaan korvaussummaan. Ikään kuin kaikille olisi itsestäänselvyys edes päästä Thaimaan reissulle.

Itse jos selviytyisin moisesta reissusta kertomaan, olisin jo kiitollinen siitä, että pakkolasku onnistui ja että olen yhä hengissä.

En ole itsekään pyhimys, näinä aikoina on vain jotenkin vaikea olla kiitollinen siitä hyvästä mitä itsellään on. Kun perustoimeentulosta ei tarvitse useimpien enää taistella, ihminen valuu pikkuyksityiskohtiin, jotka saavat raivoihin. Kaikki tuntuu väärältä ja epäoikeudenmukaiselta, kun asiat eivät mene suunnitelmien mukaan.

Me olemme ajautuneet itsekkyyden aikaan, mikä ei sinänsä ole uutta. Ihminen on tietysti ollut aina itsekäs, mutta kun emme elä poikkeusaikoja, kuten sota-aikaa, tarvetta omien etujen raivokkaaseen puolustamiseen meillä valtaosalla ei olisi.

Jostain sellaisesta tässä kaikessa on kyse, että meillä on päähänpinttymä siitä, että asiat voisivat olla paremmin ja on vääryys, kun minulle itselleen ei ole tullut osaksi sitä kaikkea hyvää, mitä muille on tullut. Tai näin sen koemme. Meidän kun ei ole enää pakko elää siinä osassa, joka osaksemme on langetettu, kuten menneinä aikoina.

Emme ole kiitollisia, sillä saatu hyvä on itsestäänselvyys ja emme kiitä siitä korkeampaa voimaa tai mihin ihmiset nyt uskovatkaan, sillä koemme, että kaikki hyvä kuuluu meille joka tapauksessa.