Ei joutunut armas aika
Tänään päättyivät ilmeisesti koulut. Kun muistelen omia koulunpäättäjäisiäni on tyhjä olo. Tuskin muistan niistä mitään. Yleensä olin tyytyväinen, että pääsin koulusta pois useammaksi kuukaudeksi, mutta en sen takia, että pääsisin kirmaamaan kesälaitumille. Olin tyytyväinen, koska pääsin eroon muista oppilaista.
En koskaan saanut Hymypoika-patsasta. Ei ihme, koska en ollut kouluaikoina erityisen hymyilevä ja vielä vähemmän suosittu hahmo lasten keskuudessa. Ala-aste oli kyllä vielä inhimillinen kokemus ja jopa koin silloin, että koulu ja jotkin opettajat tavalla tai toisella kannustivat minua. Ylä-aste Korsossa olikin sitten maanpäällistä helvettiä tai lähellä sitä.
Ihmiset tekevät kovin ison numeron koulujenpäättäjäisistä. Normaali-ihmisille ja perheille ne kai ovatkin merkittävä asia. Minusta koko idea ihmisen arvostelemisesta numeroin on suoraan sanottuna perseestä. Se on se ensimmäinen askel, millä ihmisen hyödyllisyys tai hyödyttömyys määritellään koko loppuiäksi.
Todistuksensaamisella oli vaikutuksensa kehittymättömään lapsen mieleen. En koskaan kuvitellut saavani huipputodistuksia, koska en ollut huippuoppilas. Olen keskinkertainen ja joissakin aineissa huippuoppilas. Mutta se vertailu mikä alkoi todistuksien jälkeen, se on sitä kilpailuyhteiskunnan alkua parhaimmillaan. En koskaan kertonut muille lapsille numeroitani ja muillekin vain koska tarvitsin allekirjoituksen.
Koko idea siitä, että vanhemmat änkeävät kouluun juhlimaan lastaan puistatti minua. Halusin aina pitää koulu- ja koti-asiat erillään. En ymmärtänyt, miksi en vain olisi saanut ottaa rauhassa sitä paperia käteeni ja poistua niiden ihmisten joukosta joihin en kuulunut taas muutamaksi kuukaudeksi. Lapsuudessani se vielä onnistui, nyt kai vanhemmat pakotetaan väkisin kouluun.
Hyvääkin oli. Noin 25 vuotta sitten kenellekään ei olisi tullut mieleenkään valittaa jostain suvivirren hoilaamisesta, joka oikeastaan on vain ikävystyttävä kappale.
Mutta ehkä nämä koulujenpäättäjäiset ovat minulle vaikeita seurattavia. Olin aika yksinäinen lapsi ja tunsin olevani yksin maailmassa. Yksinäinen olin muiden joukossa. Se kiukuttaa, ettei muilla ollut tai ole samaa. Minä en syöksynyt yhteisiin seikkailuihin muiden lasten kanssa. Minä luin Napoleonin viimeisestä taistelusta. Ehkä minusta tuli siten minä.
En koskaan saanut Hymypoika-patsasta. Ei ihme, koska en ollut kouluaikoina erityisen hymyilevä ja vielä vähemmän suosittu hahmo lasten keskuudessa. Ala-aste oli kyllä vielä inhimillinen kokemus ja jopa koin silloin, että koulu ja jotkin opettajat tavalla tai toisella kannustivat minua. Ylä-aste Korsossa olikin sitten maanpäällistä helvettiä tai lähellä sitä.
Ihmiset tekevät kovin ison numeron koulujenpäättäjäisistä. Normaali-ihmisille ja perheille ne kai ovatkin merkittävä asia. Minusta koko idea ihmisen arvostelemisesta numeroin on suoraan sanottuna perseestä. Se on se ensimmäinen askel, millä ihmisen hyödyllisyys tai hyödyttömyys määritellään koko loppuiäksi.
Todistuksensaamisella oli vaikutuksensa kehittymättömään lapsen mieleen. En koskaan kuvitellut saavani huipputodistuksia, koska en ollut huippuoppilas. Olen keskinkertainen ja joissakin aineissa huippuoppilas. Mutta se vertailu mikä alkoi todistuksien jälkeen, se on sitä kilpailuyhteiskunnan alkua parhaimmillaan. En koskaan kertonut muille lapsille numeroitani ja muillekin vain koska tarvitsin allekirjoituksen.
Koko idea siitä, että vanhemmat änkeävät kouluun juhlimaan lastaan puistatti minua. Halusin aina pitää koulu- ja koti-asiat erillään. En ymmärtänyt, miksi en vain olisi saanut ottaa rauhassa sitä paperia käteeni ja poistua niiden ihmisten joukosta joihin en kuulunut taas muutamaksi kuukaudeksi. Lapsuudessani se vielä onnistui, nyt kai vanhemmat pakotetaan väkisin kouluun.
Hyvääkin oli. Noin 25 vuotta sitten kenellekään ei olisi tullut mieleenkään valittaa jostain suvivirren hoilaamisesta, joka oikeastaan on vain ikävystyttävä kappale.
Mutta ehkä nämä koulujenpäättäjäiset ovat minulle vaikeita seurattavia. Olin aika yksinäinen lapsi ja tunsin olevani yksin maailmassa. Yksinäinen olin muiden joukossa. Se kiukuttaa, ettei muilla ollut tai ole samaa. Minä en syöksynyt yhteisiin seikkailuihin muiden lasten kanssa. Minä luin Napoleonin viimeisestä taistelusta. Ehkä minusta tuli siten minä.
Kommentit
Lähetä kommentti