Kansa hylkäsi artistin

Pari viikkoa sitten kävin juttukeikalla iskelmätähti Jari Sillanpään keikalla helsinkiläisellä homoklubilla. Raportti tässä. Klubi oli puolityhjä, vaikka hän oli ns. omiensa parissa.

John Lennon lauloi joskus, että Nobody loves you when you are down and out. Vähän sellainen olo keikalla tuli. Eli kukaan ei rakasta kun sinulla menee huonosti. Estraditaiteilijoilla tämä pitää erityisen hyvin paikkaansa.

 Maailma on julma paikka. Muutama uskollinen pysyy rinnalla, muut vetäytyvät kauemmaksi. Kun on huonossa huudossa, sitä on jollain tavalla spitaalinen. Pelätään, että epäonni tarttuu. Ja jos olet itse aiheuttanut ahdinkosi, niin vielä pahempi. Se kai tyhjensi Jarinkin keikkakalenterit, vaikka mies tuskin heti kuolee nälkään.

Mutta palatakseni John Lennoniin. Biisi jatkui niin, että kaikki rakastavat sitten, kun olet kuollut. Näin käy varmasti Jarinkin kohdalla. Niin kävi Olavi Virralle ja monelle muulle. Sitä olen miettinyt, että miten ihmisistä tulee (suurimmasta osasta ainakin) tulee hyviä heti sen jälkeen, kun he ovat kuolleet.

Omalla tavallaan suosion äkillinen katoaminen on kuitenkin lohdullisempaa kuin että ura hiipuu pikkuhiljaa eli ketään ei vaan enää kiinnostaa. Parempaa kaatua ryminällä kuin hiljaa hiipuen. Se kannattaisi Jarinkin muistaa.

Kansaahan kiinnostaa aina se, kun pohjalla käynyt palaa takaisin. Ja se taas palkitaan entistä suuremmalla suosiolla. Usein vielä pysyvällä suosiolla.