Niskavuoren Heta kaatui kovuuteensa, tosin ei onneksi näyttämöllä
Hella Wuolijoen kirjoittama Niskavuoren Heta kuuluu niihin teoksiin, jonka jokainen vähänkin kirjallisuudesta tietävä tietää. Eipä sen näyttämölle tuonti ole helppoa. Se on vähän kuin Tuntematonta sotilas. Klassikko, joka on ylittänyt ajat.
Pakko myöntää, että kun minulle selvisi se, että Ella Mettänen ja Eero Ojala näyttelevät kahdestaan näytelmän kaikki mahdolliset roolit, niin ajattelin, että mitähän tästä tulee. Homma pysyi kyllä kasassa. Se kävi ilmi jo näytelmän ensi metreillä. Kaksikolla on tosin kokemusta homman vetämisestä kahdestaan jo aiemmin toisesta klassikkonäytelmästä Anton Tsehovin Lokista.
Riisuttu esitys, käytännössä ilman lavasteita tai taustavideoita taitaa olla jo ammattiteattereissa harvinaisuus. Pienessä Jurkan teatterissa katsoja onkin pakotettu seuraamaan mitä näyttelijä puhuu. Pakoonkaan ei pääse.
Minulle Niskavuoren Heta on yhtä kuin ison talon hairahtaneen tyttären Hetan ja renki Akustin tarina. Muut hahmot ovat minulle sinänsä merkityksettömiä. Piika-Siipirikko tosin toimii hyvänä vertauskuvana sille, että rakkautta oli olemassa, mutta Akusti ei sitä koskaan saanut.
Rakkaustarinaksihan tätä tarinaa ei voi kutsua. Ei ainakaan Hetan puolelta. Hetan kovuus on jotain, mikä Suomessa on tyypillistä. Kovin usein täällä asetetaan puolisolle mahdottomia vaatimuksia ja kun tajutaan, että toinen on poissa, niin surraan sitten.
Hetaa näyttelevässä Ella Mettäsessä on jotain vanhojen suomalaisten elokuvien tähden karismaa kasvon piirteitä myöten. Jos Ansa Ikosesta tehtäisiin elokuva, Mettänen olisi valinta siihen rooliin. Nuoresta iästään huolimatta Mettänen osaa näytellä elämän entisestään kovettaman kovan ihmisen roolin uskottavasti.
Eero Ojalan näyttelemä Akusti kevensi tarinaa ja toi siihen aitoa huumoria, mikä ei ole helppoa sekään. Yleisö oli aidosti iloinen nauraessaan, eikä naurussa ollut väkinäisyyttä.
Ojala teki Akustista jopa muita versioita pahemman lapatossun, jonka elämäntehtävä oli pitää tyytyväisenä nainen, joka ei ollut mihinkään tyytyväinen. Rakkautta ei voi ostaa rahalla, ei edes kunnioitusta, vaikka olisi mahtavampi kuin kylän mahtavinkaan talo ja suku. Tuon viestin Ojala sai perille.
Tiettyä Wuolijoki-tuntemusta tämä näytelmä kyllä vaatii, sillä näytelmän kohtaukset ovat yksittäisiä otoksia Heta-tarusta. Jos tarua ei tunne, saattaa ehkä osa näytelmästä jäädä ymmärtämättä. Mutta onhan se Hetan lopussa osoittama katumus, se katumus mihin hän pystyi, aina koskettava. Sen parempaa kohtausta näyttelijä ei voisi saada näyteltäväkseen.
 |
| Kuva:Niskavuoren Heta/2019/Marko Mäkinen |
Riisuttu esitys, käytännössä ilman lavasteita tai taustavideoita taitaa olla jo ammattiteattereissa harvinaisuus. Pienessä Jurkan teatterissa katsoja onkin pakotettu seuraamaan mitä näyttelijä puhuu. Pakoonkaan ei pääse.
Minulle Niskavuoren Heta on yhtä kuin ison talon hairahtaneen tyttären Hetan ja renki Akustin tarina. Muut hahmot ovat minulle sinänsä merkityksettömiä. Piika-Siipirikko tosin toimii hyvänä vertauskuvana sille, että rakkautta oli olemassa, mutta Akusti ei sitä koskaan saanut.
Rakkaustarinaksihan tätä tarinaa ei voi kutsua. Ei ainakaan Hetan puolelta. Hetan kovuus on jotain, mikä Suomessa on tyypillistä. Kovin usein täällä asetetaan puolisolle mahdottomia vaatimuksia ja kun tajutaan, että toinen on poissa, niin surraan sitten.
Hetaa näyttelevässä Ella Mettäsessä on jotain vanhojen suomalaisten elokuvien tähden karismaa kasvon piirteitä myöten. Jos Ansa Ikosesta tehtäisiin elokuva, Mettänen olisi valinta siihen rooliin. Nuoresta iästään huolimatta Mettänen osaa näytellä elämän entisestään kovettaman kovan ihmisen roolin uskottavasti.
Eero Ojalan näyttelemä Akusti kevensi tarinaa ja toi siihen aitoa huumoria, mikä ei ole helppoa sekään. Yleisö oli aidosti iloinen nauraessaan, eikä naurussa ollut väkinäisyyttä.
Ojala teki Akustista jopa muita versioita pahemman lapatossun, jonka elämäntehtävä oli pitää tyytyväisenä nainen, joka ei ollut mihinkään tyytyväinen. Rakkautta ei voi ostaa rahalla, ei edes kunnioitusta, vaikka olisi mahtavampi kuin kylän mahtavinkaan talo ja suku. Tuon viestin Ojala sai perille.
Tiettyä Wuolijoki-tuntemusta tämä näytelmä kyllä vaatii, sillä näytelmän kohtaukset ovat yksittäisiä otoksia Heta-tarusta. Jos tarua ei tunne, saattaa ehkä osa näytelmästä jäädä ymmärtämättä. Mutta onhan se Hetan lopussa osoittama katumus, se katumus mihin hän pystyi, aina koskettava. Sen parempaa kohtausta näyttelijä ei voisi saada näyteltäväkseen.
Kommentit
Lähetä kommentti