Ei se digimaailma sittenkään ole onni ja autuus

Usko digitaaliseen yhteiskunnan kaikkivoipaisuuteen rapisi kerralla tämän Vastaamo-kohun myötä. En tiedä, tuliko todella monelle yllätyksenä, että lähes kaikkiin tietojärjestelmiin voi murtautua. Varsinkin leväperäisesti hoidettuihin, kuten Vastaamon näyttää olleen. 

Viimeisten tietojen mukaan psykoterapiapalveluja on johdettu varsin bisneshenkisesti. Raha edellä. Ja hyvän bisneksen olivatkin keksineet. Jokainen kun tietää, millä tolalla mielenterveyspalvelut Suomessa ovat. Jonkinlainen lottovoitto on jo saada hoitoa. Siihen kun iskee, niin asiakkaita riitti varmasti kun Kela-korvauksetkin pyörivät. 

Sitä vain ihmettelen, mitä nämä murtautujat tekevät ihmisten terapiaistuntojen tiedoilla. Yksikään media ei niistä maksa. Ja jos julkaiset tiedot netissä muuten vain, et tienaa niillä mitään. Pikavippejäkään eivät voi ottaa, jos terapiassa käynyt on persaukinen, kun luottoa ei enää heru. 

Päinvastoin yhteisö inhoaa murtautujaa entistä enemmän. Ellei joku hölmö nyt sitten mene maksamaan kiristäjille suoraan. Itselleni tuli mieleen, olisiko tämä ollut joku tilaustyö. Joku joka on vittuuntunut syystä tai toisesta Vastaamolle. Kaikkihan nämä tietomurrot ovat yleensä jotain kostoja tai sitten työntekijät itse urkkivat kollegoidensa tai tuttaviensa tietoja. 

Ehkä ihmiset nyt ymmärtävät Vastaamon jälkeen, ettei digitaalinen yhteiskunta ole vain onni ja autuus. Mikään tieto ei ollut tosin edes paperilla turvassa. Nehän ovat lojuneet joskus virastojen roskiksissa silloin ennen digimaailmaakin. Sairaalatkin lähettävät epikriisejä postitse, niin kuin Kelakin päätöksiä. Ja Posti tunnetusti hävittää postia.

Ja sen tämä kohu osoitti, että mielenterveysasioihin suhtaudutaan edelleen häpeän sekaisin tuntein. Ei kukaan olisi paniikissa, jos hänen jalkaleikkauksen tiedot levisivät. Monet kertovat jo valmiiksi avoimesti somessa sairauksistaan ja ongelmistaan. Niin olen kai itsekin tehnyt.