Pöytälaatikkorunoilijan ajatuksia

Olen viime kuukausina taistellut tyhjän paperin kammoa vastaan. Olen ajatellut saattaa vuosien varrella kirjoittamiani runoja vaikka omakustanteeksi. Töissä kyllä kirjoitan vaikka puhelinluettelosta, mutta kun pitäisi kirjoittaa paperille omia ajatuksiaan, niin kynnys kasvaa ylitsepääsemättömäksi. Mikä siis avuksi? Palkitsemista ja rangaistuksia itseään kohtaan on jo kokeiltu.

Useasti tulee mieleen, että lopettaisi koko kirjoittamisharrastuksen. Joskus nuorempana sitä elätteli turhia toiveita kirjallisesta tulevaisuudestaan. Nyt sitä taas ajattelee, miten epätodennäköistä on saada mitään julkaistua tällaisessa maassa, missä lähes jokainen kirjoittaa. Ja kuinka muilla on enemmän päämäärätietoisuutta kuin itsellään. Ja aikaa. Aika on paha vihollinen, kun on mukana järjestötyössä ja leipätyötäkään ei voi sulkea mielestään klo 16.

Haaveet säilyvät kuitenkin sitkeästi päässä. Oikeastaan sitä ei ole hirveästi muuttunut siitä 16-vuotiaasta pojasta, joka kirjoitti hapuillen paperille ensimmäisiä ajatuksiaan. Kirjoittamisen tekniikka on kehittynyt hurjasti noista ajoista. Mutta se palo... Saako sitä enää koskaan takaisin... Ehkä oikeilla kirjailijoilla tuo palo säilyy sitten loppuun asti.

Joskus sitä haaveilee, että lähtisi kiertämään Suomea kuin Kerouac Amerikkaan konsanaan. Ja sitten taas pohtii, ettei se ole niin yksinkertaista sittenkään. Täytyy varmaan löytää arkipäivästä noita ideoiden helmiä. Eihän Päätalokaan kirjoittanut Kongo-joesta vaan Ii-joesta.

Ehkä se totuus on sittenkin jo lähellä.