Itkeviä miehiä

Vaikka Hesarin Nyt-liitettä moitiskelinkin, niin nähtävästi kirjoitan sen jutuista aktiivisesti. Mieleeni jäi nimittäin tämä miesten itkemisestä kertova juttu. Sinänsähän aihe on niitä kolutuimpia, että suomalainen mies ei itke. Mistähän sekin väite on lähtenyt. Kyllä mieskin itkee, ellei aina nyt vuolaasti. Juttu oli jotenkin niin kauniisti kirjoitettu, kun miehet kertoivat itkemisestään. Niistä yksinäisistä hetkistä, kun padot murtuvat.

Itsekin itken liian harvoin. En välttämättä edes joka vuosi, jos edes vuosiin kunnolla. Haluaisin kyllä itkeä, mutta en pysty. Jokin estää. Joskus olen oikein yrittänyt katsoessani jotain koskettavaa elokuvaa tai kuunnelessa surullista musiikkia. Onko se sitten tämä paljon puhuttu suomalaisen miehen sulkeutuneisuus, kun se ei niin helppoa ole. Vaikka muuten en kyllä tunne-elämältäni kovin sulkeutunut ole.

Epäilisin, että suomalaisen miehen itkua estää ainakin parisuhteissa se, että naiset eivät pidä itkevistä miehistä, vaikka muuta väittävätkin. Itkevä mies on kaikista puheista huolimatta heikko, vaikka muuta väitetäänkin. Minusta itku on rohkeutta oli itkijänä mies tai nainen. Mutta jos tietysti joka päivä itkee, niin se saattaa käydä rankaksi jo kyynelkanaville. Ja kyllähän mies kasvatetaan "itkemättömäksi" sillä kansan hiljaisella hyväksynnällä.

Miesten "itkukulttuuri" alkaa jo pienestä pitäen. Koulussa itkeskelevä poika on itkupilli, jolle nauretaan, ja joka menettää uskottavuutensa. Naisille voi miehenä olla kateellinen sallitusta itkusta. Itkevää naista pidetään puolestaan naisellisena ja herkkänä sieluna.

Mutta kyllä miehetkin itkevät. Ihan niin kuin jutussa sanottiin, yksikseen kaikessa hiljaisuudessa. Toisaalta voiko mikään olla surullisempaa, kun itkeä kasvot kämmeniin haudattuna, ilman että kukaan lohduttaisi. Kyllähän itkevä lohtua kaipaa. Mutta jos yksikseen itkeskely helpottaa, niin ei kai siinäkään mitään pahaa ole.

Yleensä ihmetyttää, miksi miesten itkusta on tehty niin suuri numero. Ei kai itkeminen sen luonnottomampaa ole kuin nauraminenkaan. Sehän on ihan luonnollista. Luonnottomampaa on tunteiden peittely, oli itkijänä sitten mies tai nainen. Kun mieheltä kerran vaaditaan kaikkea muutakin muutosta empaattisempaan suuntaan, niin miksi ihmeessä ei sitten saa itkeä. Ainakin mies urheilijoille sentään sallitaan itku epäonnistuneen suorituksen jälkeen. Samanlaisia epäonnistumisia sitä elämässäkin tulee, joten ei muuta itkemään.

Sitten muita huomioita.

Minua on alkanut kyllästyttää oikein kunnolla Britney Spearsin jahtaaminen. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa, onko hän ollut ilman pikkuhousuja juhlimassa tai onko karannut joltakin klinikalta. Nainenhan on malliesimerkki siitä, miten viihdemaailma sekottaa pään ja kuinka ihminen muuttuu viihteeksi itsessään kun ei enää tee viihdettä. Samaa kategoriaan kuuluu parishiltonit sekä muutkin eksyneet pikkutytöt.

Tämän päivän maikkarin nettisivu-uutisessa oli juttu Virosta heikoimman palvelun matkailumaana. Enpä tiedä, kyllä minusta Virossa hyvin palvelua saa. Taksikuskit tosin ovat niitä epärehellisempiä. Varsinkin jos yön pimeydessä sattuu väärään kyytiin menemään. Ehkä virolaisten tylyys koskee vain suomalaisia.

Sain muuten myös kunniamaininnan runokilpailussa, josta ystäväni Harri minulle ystävällisesti vinkkasi. Enpä ole aikaisemmin tullutkaan palkituksi. Ainoastaan kerran pääsin takavuosina Hesarin Nyt-liitteessä olleessa pöytälaatikkorunoilijoiden kisassa sentään nimeltä mainituksi jutussa. En muista miten tekstiäni kommentoitiin, muistaakseni siteerasivat jotain raamatullishenkistä runoani.

Huomenna lähden Helsingin työporukan kanssa syömään ja kai muutenkin tuulettumaan. Menemme italialaiseen ravintolaan syömään, joten voin palautella Italian muistoja. Italiasta tuli mieleen, että menen huomenna tekemään juttua kotikaupungissa vierailevista italialaisopiskelijoista. Italiaa kerrakseen siis luvassa.

Olen löytänyt itsestäni myös uusia puolia. Olen nimittäin onnistunut kasaamaan Ikean-sohvan...