Tv-lupamaksu Kiinaan?

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen siinä tilanteessa, että olen harkinnut luopumista televisiolupamaksusta. Kaikki tietävät, että kesällä televisio-ohjelmien taso laskee entisestään, mutta nyt edes uusinnat eivät ole saaneet minua television ääreen. Televisiosta on tullut minulle eräänlainen radio, jota pidän päällä eräänlaisena rauhoittavana taustahälynä. Tutkijat tietysti voisivat olla eri mieltä television rauhoittavuudesta.

Olen huomannut myös sellaisen ilmiön itsessäni, että en katso enää lainkaan uusia tv-sarjoja. Joitakin olen yrittänyt katsoa siinä onnistumatta. Etukäteen kehutut ja puffatut draamasarjat ovat paljastuneet kaikkea muuta kuin puffauksen arvoisiksi, ne ovat yksinkertaisesti läpeensä harkittuja tekeleitä, joista ei löydä mitään yllättävää.

Tosi-tv-sarjoja taas katsoo vain sen takia, että ne ovat jo huonoudessaan niin surkeita, että joitain niistä ilkeää katsoa, kun itse on menettänyt suuremman kiinnostuksen elämäänsä. Niistä ei edes tiedä, ovatko ne viisi vuotta vanhoja vai aivan tuoreita. Sillä ei ole mitään merkitystä.

Yksi noista tosi-tv-sarjoista on Rokkarille morsian, jossa Bret Michaels -niminen menneen maailman Poison -yhtyeen laulaja yrittää etsiä morsianta, nyt jo kolmatta kautta. Vaikka mies väittää etsivänsä tosirakkautta, jatkoon pääsevät yleensä karsintojen jälkeen isotissisimmät ja -huulisimmat. Jos edellisellä kahdella kaudella morsiamet eivät olleet pyhäkoulusta, tällä kaudella morsiamet ovat kuin hullun tiedemiehen pajalta. Moisia silikonihivityksiä en ole nähnyt koskaan. Edes televisiossa. Ne myös tuntuvat elävän viinalla. Ei ihme, että Michaels lopulta sai aivoverenvuodon ja melkein kuoli tässä hiljattain. Michaels itsekin tosin oli väsähtänyt jo kolmannella kaudella niin kuin itse ideakin. Toivottavasti ymmärtävät lopettaa sarjan.

Star Wars-elokuviakin yritin katsoa. Siis niitä uusia, ei niitä vanhoja 70- ja 80-luvulla tehtyjä. Ajattelin tämän kuuluvan viihdemaailmaa seuraavan velvollisuuksiin. Surkeista surkeimpia olivat, en muista edes niiden elokuvien nimiä enää. Näyttelijätyö oli kuin ylä-asteen videoryhmästä ja juonta ei nimeksikään, pelkkää valomiekkojen kanssa heilumista, joka on viihdettä kai teini-ikäisen pojan mielestä. Edes Anakin Skywalkerin muuttumisesta pahaksi Darth Waderiksi ei onnistuttu irrottamaan kunnon draamaa siinä uuden trilogian viimeisessä elokuvassa. Ko. henkilöä näytelleen näyttelijän ilmeet olivat lähinnä huvittavia. Tuskin kukaan muuttuu pahaksi pelkästään naamaansa irvistelemällä, kyllä se vaatii vähän suurempaa sielullista kamppailua.

Positiivista on jälleen kerran haettava asiaohjelmista ja Ylen ohjelmistosta pois lukien uusintana pyörineet Teho-osaston ensimmäisen kauden jaksot Maikkarilla.

Ykkösen aamu-tv on tänä vuonna pyörinyt heinäkuussakin (vai pyörikö jo edellisinäkin vuosina). Onneksi, sillä herään seitsemältä lomallakin. Aamu-tv:een juontajat ovat jotenkin niin kotikutoisia ja mukavia, että niitä jaksaa kuunnella mielikseen, jos ei aina niitä vieraita. Ehdoton suosikkini on se Annika, en nyt valitettavasti muista sukunimeä.

Mutta vielä siihen Teho-osastoon, ai että, kun sitä on mukava katsoa. Juoni pyörii ja henkilöhahmot ovat muutakin kuin läpimietittyjä nykysarjojen kuvastuksia. Niistä oikein näkee, mitä kohderyhmää varten tämäkin hahmo on luotu. Mutta Teho-osastossa ovat ne vanhat tutut lääkärit ja hoitajat, joiden hoidettavaksi matkustaisin vartavasten kramppaamaan, jos sellainen sairaala vain edes olemassa olisi. Teho-osaston roolihahmot jaksoivat kantaa vuosia, vaikka näyttelijät vaihtuivatkin.

Kuva Rokkarille morsiamesta. Kuva: www.vh1.com