Mihin hurmos katosi?

Olin suoraan sanoen hieman pettynyt, kun palasin Suomeen viikko presidentinvaalien jälkeen.



Odotin, että poliittinen keskustelu kävisi kiivaana vaalien tuloksesta. Mutta ei. Aivan hiirenhiljaista oli. Ei ollut katkeria lausuntoja häviäjältä tai minkäänlaista kritiikkiä tuloksesta. Suomessa elää liiman lailla käsitys siitä, että kun vaalit ovat ohi, pulinat pois. Ainakin kun kyse on presidentinvaaleista.



Kumma kyllä ei puhuta edes kansan kahtiajakautumisesta, kuten esimerkiksi puhuttiin Ahon ja Halosen mitellessä. Nythän kahtiajakautuminen on sentään ollut jo kauan tosiasia. Ainoa vain, että Niinistö että Haavisto ajoivat sitä paremmin voivan kansan asiaa.



Ehkei Niinistöllä ja Haavistolla todellisuudessa ollut vain mitään eroa, kuten kävi ilmi viimeisissä vaaliväittelyissä. Kummatkin välttivät riitaa viimeiseen asti ja olivat kiusallisen harmaan kuivahkoja otteissaan. Se ratkaisi voiton taktisesti Niinistölle. Todennäköisesti Niinistö sai myös kaikkien niiden äänet, jotka eivät olisi voineet kuvitella homoa presidenttinä, mutta en usko, että sillä oli ratkaisevaa merkitystä.



Mutta takaisin siihen tilanteeseen, kun tulin takaisin Suomeen. Suurin huomio oli jo kiinnittynyt Jenni Niinistöön. Kuinka Jenni on kuin uusi Jackie Kennedy. Nämä kaksi kuin eivät todellisuudessa edes olla kauempana toisistaan. Eikä Sauli Niinistökään todellakaan ole Jack Kennedy. Vaalien suurin voittaja tulee olemaan Jenni Niinistö. Media seuraa mielummin elämänsä parhaita vuosia elävää viehättävää ja älykästä Jenniä kuin kuusikymppistä niukasti hymyilevää Sauli Niinistöä.



Mutta jaksaako tästä kaikesta olla pettynyt. Näinhän se menee aina. Ensiksi vouhkataan ja innostutaan jostain. Sitten laskeutuu syvä hiljaisuus, eikä mikään muutu. Miksei vaaleissakin? Olisin vain edes odottanut, että Pekka Haavisto olisi vielä hyödyntänyt saamaansa positiivista julkisuutta, mutta hän on kadonnut. Samoin on kadonnut Sauli Niinistö.



Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Oliko vaalit vain egotrippi?