Murhamiestä tapaamassa
Olen lueskellut parhaillaan elinkautista istuvan Janne Ranisen elämästä kertovaa Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi -kirjaa. Kävin myös häntä haastattelemassa Sörkan vankilassa. Juttu on luettavissa osittain netistäkin.
Kokemus oli sinänsä jo mielenkiintoinen, sillä en ole koskaan vankilassa käynyt juttukeikalla, enkä muutenkaan. Ja toivottavasti en koskaan ainakaan vankina. Minulle on jo ajatuksena ahdistavaa, etten voi avata ovea silloin kuin itse haluan. Siihenkin tosin kai tottuu, ettei näin ole.
Raninen kasvoi suomalaisten maahanmuuttajien lapsena Tukholman lähiössä, tuntien itsensä jo varhain ulkopuoliseksi. Sittemmin hän ajatui rikoksien polulle ja koko tarina selviää kirjasta. Kirjassaan hän kertoi ulkopuolisuuden lisäksi myös itsetunnon puutteestaan.
Minullakin on samanlaisia ulkopuolisuuden tunteita lapsuudesta ja itsetunnon puutteesta kärsin yhä vieläkin. Raninen on myös ikätoverini. Olisin saattanut ajautua Ranisen tavoin rikoksien polulle, jos olisin löytänyt väärän kaveripiirin. Minulla ei ollut vain kavereita lainkaan. Olin aika täydellinen erakko lapsena ja nuorena. Oikeastaan aikuisiällä olen löytänyt kaikki kaverini.
Kuinka paljon yhteiskunta muuten säästäisikään, jos kaikkien lasten ja nuorten ongelmat havaittaisiin, vaikka he niitä piilottelisivat. Se on tietenkin sula mahdottomuus, että näin voisi tapahtua. Vielä vähemmän 80-luvulla tai 90-luvun alussakaan.
Sinänsä täytyy nostaa hattua Raniselle, että on käyttänyt aikansa vankilassa hyödykseen. Rakentanut elämäänsä, opiskellut ja kehittänyt itseään. Moni elinkautisvanki taitaa masentua ja jättää leikin sikseen. Monien mielestä elinkautisvankien täytyisi kai muutenkin katsella vankilan ristikoita koko tuomionsa ja sitten ihmetellään, miksi he palaavat taas vankilaan heti vapauduttuaan.
On tietenkin väärin murhata ihminen. Se on selvä. Mutta ihmisellä on aina oikeus muuttua ja yrittää jatkaa elämäänsä tuomionsa kärsittyään. Kyllä se murha seuraa kuitenkin aina perässä, sen varmistaa jo nykyinen tiedonvälitys, kun kaikki jutut teosta löytyvät internetistä.
Kokemus oli sinänsä jo mielenkiintoinen, sillä en ole koskaan vankilassa käynyt juttukeikalla, enkä muutenkaan. Ja toivottavasti en koskaan ainakaan vankina. Minulle on jo ajatuksena ahdistavaa, etten voi avata ovea silloin kuin itse haluan. Siihenkin tosin kai tottuu, ettei näin ole.
Raninen kasvoi suomalaisten maahanmuuttajien lapsena Tukholman lähiössä, tuntien itsensä jo varhain ulkopuoliseksi. Sittemmin hän ajatui rikoksien polulle ja koko tarina selviää kirjasta. Kirjassaan hän kertoi ulkopuolisuuden lisäksi myös itsetunnon puutteestaan.
Minullakin on samanlaisia ulkopuolisuuden tunteita lapsuudesta ja itsetunnon puutteesta kärsin yhä vieläkin. Raninen on myös ikätoverini. Olisin saattanut ajautua Ranisen tavoin rikoksien polulle, jos olisin löytänyt väärän kaveripiirin. Minulla ei ollut vain kavereita lainkaan. Olin aika täydellinen erakko lapsena ja nuorena. Oikeastaan aikuisiällä olen löytänyt kaikki kaverini.
Kuinka paljon yhteiskunta muuten säästäisikään, jos kaikkien lasten ja nuorten ongelmat havaittaisiin, vaikka he niitä piilottelisivat. Se on tietenkin sula mahdottomuus, että näin voisi tapahtua. Vielä vähemmän 80-luvulla tai 90-luvun alussakaan.
Sinänsä täytyy nostaa hattua Raniselle, että on käyttänyt aikansa vankilassa hyödykseen. Rakentanut elämäänsä, opiskellut ja kehittänyt itseään. Moni elinkautisvanki taitaa masentua ja jättää leikin sikseen. Monien mielestä elinkautisvankien täytyisi kai muutenkin katsella vankilan ristikoita koko tuomionsa ja sitten ihmetellään, miksi he palaavat taas vankilaan heti vapauduttuaan.
On tietenkin väärin murhata ihminen. Se on selvä. Mutta ihmisellä on aina oikeus muuttua ja yrittää jatkaa elämäänsä tuomionsa kärsittyään. Kyllä se murha seuraa kuitenkin aina perässä, sen varmistaa jo nykyinen tiedonvälitys, kun kaikki jutut teosta löytyvät internetistä.
Kommentit
Lähetä kommentti