Luettua: Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka: Runoilija ja hänen tarpeensa

Tuula-Liina Variksen kirjoittaman kirjan aviovuosistaan runoilija  Pentti Saarikosken kanssa.luin ensimmäisen kerran sen ilmestyttyä. Nyt jo lähes 30 vuotta sitten. Se sattui uudestaan käsiini. Pidin kirjasta jo ensimmäisen kerran sen luettuani, mutta vuodet ovat parantaneet kirjaa.

Hämmästyttävää on, miten myöhemmin Kirjailijaliiton puheenjohtajaksikin noussut Varis uhrasi elämästään Saarikosken takia. Hän toimi käytännössä runoilijan äitinä, vaikka Variksella oli itselläänkin lahjoja. Itsekin muista lukeneeni hänen erinomaisia kolumnejaan Kansan Uutisista.

Rakkaus se kai teettää naisille tuollaista paapomista, jos mies selkeästi paapomista tarvitsee. En kyllä tosin usko, että enää nykyaikana. Vaikea olisi kuvitella, että kukaan nykynainen moiseen uhrautuisi alituiseen juopottelevan runoilijan takia. Hakisi kapakasta "päivähoidosta" ja ottaisi vastuun kaikista raha-asioista.

Kirjassa heikon itsetunnon nuorena omaava Tuula-Liina jääkin voimakastahtoisemman Saarikosken varjoon. Sitten kun hän ei enää tyydy palvelemaan herraansa pyyteettömästi avioliitto onkin ohi. Saarikosken ongelmana taisi olla, että jo varhain neron maineen saaneena, häneltä ei koskaan vaadittu mitään. Tilannetta ei parantanut tuurijuoppo isä ja kaksinaismoralistinen Suomi hänen elinaikoinaan.

Kirja on toki Tuula-Liinan näkemys avioliitosta, mutta yllättävän lempeästi hän kirjoittaa Saarikoskesta. Olihan avioliiton päättymisestä kirjan kirjoitusaikana jo 20 vuotta. Avioliittoromaanina se ei missään vaiheessa luisu koston puolelle.

Itse ihailin Saarikoskea nuorempana, mutta nyt jo yli 40 vuotta täyttäneenä Saarikoskea osaa käsitellä analyyttisemmin. Pelkkä lahjakkuus ei saa oikeuttaa kaikkea. Täytyy osata olla myös ihminen, ei vain taiteilija. Eihän se helppoa aina ole.

Sinänsä Saarikoskeakaan ei voi kaikesta syyttää, eikä boheemin osa ole helppo. Se on raskas ja synkkä elämä. Kuten Varis toteaa, Saarikoskelta puuttui kyky elää normaalissa arjessa sen velvollisuuksineen ja vaatimuksineen. Viina oli elinehto. Ei tietysti Suomessa vielä 1970-luvulla oikein ollut psykologejakaan, jotka olisivat osanneet Saarikoskea auttaa.

Hän oli oman aikansa tuote. Ajan, jolloin kirjailijalta odotettiinkin tiettyä boheemisuutta. Nykyään kustantajilta on turja mankua förskottia ja humalaiset esiintymiset julkisuudessa kävisivät kohtalokkaiksi toisin kuin Saarikosken aikoina.

Itselleni tuli mieleen, että kirjasta saisi mukiinmenevän elokuvan. Ehkä sellainen vielä joskus tulee. Saarikosken maine on yhä tuttu kirjallisuutta tunteville. Pentti Saarikoski on muuten haudattu Valamon luostarin hautausmaalle, varsin lähelle sukuni tilaa Heinävedellä. Kerran olen ryypyt kaatanutkin Saarikosken haudalle.