Kuka saa olla kirjailija?

Joskus Ylelläkin pääsee woke-muurin ohi yllättäviä haastatteluita. Niihin voi laskea kuuluvan tämän Jarkko Tontin haastattelun. 

Kirjailija Tontti suomii suorin sanoin tämän päivän kirjallisuusmaailmaa. Hän sen varmasti tuntee, koska on siinä maailmassa sisällä. Itse olen lähes hänen kaikista mainitsemistaan asioista jo kirjoittanut, mutta nostetaan vielä pari asiaa. Ehkä uudelleenkin.

Tuo kirjallisuuden moninaisuus. Aivan kuten Tontti sanoo, niin kirjallisuus on täysin keskiluokkaistunut ja yksipuolistunut, vaikka sen mainitaan olevan moninaisempaa ja monipuolisempaa kuin koskaan. 

Valitettavasti näin tuntuu olevan sekä kirjoittajien että lukijoiden osalta. Ketkä nyt kirjoja enää lukevatkaan kuuntelun sijasta. Koska muistatte lukeneenne oikeasti työväenluokkaisen kirjailijan duunarin elämästä? Vieläpä miehen. Niin. Sellaista ei vaan ole. Mutta en kyllä muista nähneeni edes yhtään romaania naislähihotajankaan maailmasta. 

Siksi kai kirjoja ei enää osteta, kun kirjallisuudella ei ole enää mitään tekemistä tavallisen ihmisen todellisuuden kanssa. Oikean pienen ihmisen kohtalot ja tarinat eivät voisi vähempää kiinnostaa kustantamoja.

Ja kuten Tontti sanoi, kustannusmaailma on tätä nykyä naisten käsissä ainakin kustannustoimittajien osalta. Siksi keski-ikäisen miesduunarikirjailijan olisi sula mahdottomuus edes ylittää julkaisukynnystä. Varsinkin jos sattuu olemaan hetero, sillä ihmisen seksuaalisella suuntautumisella silläkin on tärkeä osansa julkaisupäätöksissä. 

Varsinkin kun kustannuspäätöksiä tekevät eivät eroa tämän päivän kaunokirjallisuuskirjailijan arkkityypistä, 20-40-vuotiaasta akateemisesti koulutetusta naisesta. Heitä ovat kustantajien kirjailijalistat täynnä. Ja ne miehet, jotka julkaisukynnyksen ylittävät, taatusti jakavat keskiluokkaisen ja akateemisen punavihermaailmankuvan. 

Toivoisin, että kirjallisuudessa tapahtuisi niinkuin musiikkiteollisuudessa, jossa levy-yhtiöiden hirmuvalta menestysartistien suhteen on hävinnyt ja ilmiöksi on mahdollista nousta ilman levy-yhtiöitäkin, vaikka tietenkin levy-yhtiölle pääsy helpottaa matkaa. 

Kirjallisuudessa taas omakustanteita yhä ylenkatsotaan, eikä niitä pidetä oikeina kirjoina, vaikka osa on hyvinkin ammattitaitoisesti tehty. Se on sääli, sillä kustantamot eivät osaa enää vastata koko kansan makuun, eikä heillä välttämättä ole edes käsitystä tavallisen ihmisen elämästä.