Ikuiset nuorisoliittolaiset

Pääsiäisen Hesarissa uumoiltiin 70-luvulla syntyneiden valtaannousua. Näin on. Demareilla ja Kokoomuksella on jo 70-luvulla syntyneet puheenjohtajat, Sinnemäestä tullee Vihreiden puheenjohtaja, koska vastaehdokkaita ei ole ilmennyt. Samoin Paavo Arhinmäki kolkuttelee Vasemmistoliiton puheenjohtajan ovea. Hänkin lienee lähes varma puheenjohtaja puolueelle.

Itse olen myös 70-luvulla syntynyt ja minusta on hyvä, että kolmikymppiset pääsevät ns. raskaaseen sarjaan. Mutta aina kun joku edellämainituista avaa suunsa, tuntuu, ettei sieltä pelkästään omia ajatuksia tule. Varsinkin demareiden Urpilaisen kohdalla. Tuntuu, että heidän puhumansa asiat sanottiin jo 60-luvulla ja nyt eletään vain puheretroilua. Eikä ihme, 60-lukulaiset vanhemmat siirsivät radikaalit ajatuksensa ja kasvatusmenetelmänsä lapsiinsa. He eivät ole vain löytäneet uutta omaa. Se mikä oli rohkeata 60-luvulla, ei ole sitä enää.

Kolmekymppisten ongelma on se, että he ovat enemmän tai vähemmän kasvaneet poliitikoiksi pienestä pitäen. Heidän maailmankuvansa on muodostunut tai muodostettu jo lapsena poliittisesti aktiivisten vanhempien ansiosta. Kolmekymppiset ovat kasvaneet aikana, jolloin politiikka ei enää massoja liikuttanut. Siksi valinnanvaraa on puolueilla entistä vähemmän.

Kolmekymppiset haluavat olla nuoria tai vähintään ajaa alle kolmikymppisten asiaa. Siksi heillä on uskottavuusongelmia raskaassa sarjassa ja he pysyvät ikuisina nuorisopoliitikkoina. Omassa villapaitasamettihousupiirissään voi olla suuri visionääri opiskelijapiireissä, mutta kun joutuu kalapuikkoviiksimiesten kanssa tekemisiin, täytyy ymmärtää kovasta maailmasta. On pystyttävä tekemään myös ns. kovien arvojen päätöksiä, että on uskottava niiden silmissä, joiden arvot ovat erilaiset. Niin pystyy vaikuttamaan halusi sitä tai ei.

Katainen on pikkuvanha, eikä hänestä aisti minkäänlaista ikäänsä vastaavaa ajatusmaailmaa. Siksi hänellä ei alun jälkeen ole ollut uskottavuusongelmia kuin vain Sauli Niinistön ärähtäessä. Raskas posti vielä päälle. Arhinmäkeä ja Sinnemäkeä on vaikea kuvitella ministerin tehtäviin. Eikä se edes sopisi heille. Heillä kun on "kapinallisen" taakka varmaan kuusikymppiseksi. Mutta radikaaleiksi en heitä sanoisi. Urpilainen ei ole kivunnut niin ylös kuin olisi luullut. Hänessä ei oikein ole karismaa. Paavo Lipposen varjo piinaa yhä.

Kolmikymppiset poliitikot yrittävät vältellä vaikeisiin ja hankaliin päätöksiin joutumista. Ja takertuvat mielellään ideologisiin kysymyksiin. Heistä ei ole esim. nuoren Paavo Väyrysen kaltaiseksi reaalipoliitikoksi ja kyynärpääpyrkyriksi. Nuoremmat ikäluokat valittelevat suurten ikäluokkien hallitsevan aina vaan. Kyynärpäillä suuret ikäluokat valtansa ottivat, josta Paavo Väyrynen on hyvä esimerkki.

Kolmikymppisiä poliitikoita on vielä vaikeampaa erottaa toisistaan kuin muita poliitikoita. Heillä on melkein ideologisesti samanlainen ajatusmaailma ainakin julkisesti. Varsinkin Vasemmisto"nuoria" ja Vihreitä "nuoria" on vaikea erottaa toisistaan. En tiedä, johtuisiko siitä, että molemmat ovat pääosin lähtöisin ns. "hyvistä" perheistä ja harrastavat jonkin aikaa politiikkaa ja aktivismia ennen kuin palaavat porvarilliseen elämäntyyliin. Demarit taas kasvatetaan jo pienestä pitäen kuusikymmenvuotiaan suulla puhuviksi poliittisiksi broilereiksi.

Yli neljäkymppinen "kansanmies" Timo Soini on silti tällä hetkellä median lemmikki. Sitä ei ole yksikään kolmikymppisistä. Hänen sanomansa alkaa ikävällä tavalla toistaa itseään. Ikään kuin hän olisi ainoa, joka tietää, mitä kansa haluaa. Lisäksi hän paljastui sielultaan poliitikoksi lähdettyään eurovaaleihin ehdokkaaksi.