Kuningatar

(Nukke ei ole omani, vaikka hieno onkin)

Oletteko nähneet The Queen -elokuvaa. Minä näin sen eilen. Uskoni oli jo mennyt, että perinteisemmällä dramaturgisella otteella tehtäisiin enää yhtään menestyselokuvaa. Kuningatar Elisabeth II:sta Dianan kuoleman puristuksessa kertova elokuva oli kyllä elokuvaa parhaimmillaan.

Aina ei tarvitse tapahtumien virrata, että elokuvassa säilyy jännite. Kiitos tosin meni pääosan esittäjälle Helen Mirrenille.  Miehet elokuvassa oli kuvattu vätyksiksi. Elisabetin puoliso Philip oli vain metsästystä ajatteleva moukka ja prinssi Charles oli lähinnä reppana. Kuollut Diana puolestaan kummitteli vahvana, vaikka mediassa hänestä onkin luotu toisenlainen kuva.

On vaikea kuvitella, että millaista elämä on, kun sinun tulevaisuutesi on määrätty etukäteen. Et voisi alkaa taiteilijaksi tai putkimieheksi, kun olet sattunut syntymään seuraavaksi kuningattareksi. Mistä silloin saa voiman elää? Elisabet on saanut sen ilmeisesti velvollisuudesta, jota elokuvakin korosti. Velvollisuus ei tosiaan ole enää näinä lyhytjännitteisinä aikoina kovassa huudossa. Kansa saa mitä huutaa, kuten elokuvastakin kävi ilmi. Siihen on tuhatvuotisen instituutionkin myönnyttävä kerta toisensa jälkeen.

Kuningasinstituutio on tietysti nykypäivän maailmassa hölmö. Jos ei muu, niin vähintäänkin ne vuosisataisen takaiset traditiot ja etiketit. Mitään valtaahan kuninkaallisilla ei Euroopassa ole, mutta kuten elokuvastakin kävi ilmi, niin mielipiteisiin voi vaikuttaa median kautta. Siinähän prinsessa Diana oli mestari. Ei hän mikään kansan prinsessa ollut, vaan lehdistön prinsessa, jonka vanavedessä hän nousi ja upposi.

Kylmäkiskoisen ja etäisen oloisesta vanhasta rouvasta on vaikea löytää kansaa kiinnostavaa reposteltavaa. Eihän Elisabetkaan kasvatukselleen mitään voinut, kuten emme me muutkaan. Olemme sen summa, miksi meidät on luotu tai pakoitettu sopeutumaan. Iso-Britannian kuningashuone taitaa silti pysyä pystyssä kaikista skandaaleista huolimatta. Ehkä juuri viihdearvon vuoksi.

Lisäksi muuten edistysmielisistä ihmisistä tulee kuninkaallisten edessä rahvasta, elokuvassa sen näki Tony Blairista ja Suomessa niistä ihmisistä, jotka ovat kuninkaallisia kurkkimassa, joka kerta kun he tänne suvaitsevat saapua. Tosin meillähän ei omia kuninkaallisia itsenäisyyden alkuajan yrityksistä huolimatta ole, joten se on jollain tasolla ymmärrettävää.

Itsekin olen kovin kiinnostunut kuninkaallisista, en juorulehti mielessä, vaan poliittisena instituutiona ja sukuhistorian takia. Jokaisen kuningassuvun takana on mitä kiehtovimpia tarinoita, aineksia useampaan romaaniin. Jo pelkkä suvun nousu valtaan on mitä mielenkiintoisin sattuman ja kohtalon summa.

PS. Paraikaa lueskelen Edith Södergranin koottuja runoja. Hyvä idea julkaista runoja pokkarina. Matalampi hinta houkuttelee uusia ihmisiä runouden pariin. Itse löysin kirjan seitsemällä eurolla Taiteiden yön aikana Akateemisesta kirjakaupasta. Muuten olinkin koko yön huonolla tuulella, mutta onneksi kirjat rauhoittivat tälläkin kertaa minut.

Edith Södergranin runoja on luettava hänen elämänkohtaloaan silmällä pitäen. Hän oli niitä 20- ja 30-lukujen suomalaisia keuhkotautirunoilijoita. Minusta tuo aika oli suomalaisen runouden kulta-aikaa.

Runojen yleisvire onkin melankolinen ja paikoitellen ahdistava. Alkukielellä runoista voisi saada vielä enemmän irti, mutta ruotsia en osaa riittävästi. Mutta Södergraniin kannattaa tutustua, itse luin ensimmäisen kerran Södergrania teini-ikäisenä. Sen ikäiseen ahdistus ja melankolia uppoaa kuin veitsi voihin. Nyt runoja lukee ehkä enemmän ulkopuolisena.

Tässä yksi suosikkirunoistani "En tavoita äänestäsi lämpöä". "En tavoita äänestäsi lämpöä,/suloiset sanat juuttuvat korviini,/minulla on tyhjä paikka rinnassani,/minkä sille mahtaisi?/Olenhan kalpea ja valheet väsyttävät minua,/kipeää tekee puhua, katsella ja kuunnella,/lehdossa tuoksuu makeasti kesä,/minä olen puu, jonka myrsky tahtoo tuhota."