Kuvia lapsuuden (sota)tantereilta

Moni tietää sen Beatlesin In my life -biisin, missä haikeasti luritellaan menneestä elämästä. En varsinaisesti tunne haikeutta lapsuuteni kotimaisemia kohtaan, mutta myös sellaisia tunteita heräsi. En olisi uskonut, se selviää teille miksi, jos jatkatte tarinaani eteenpäin.

Tänä kesänä otin nimittäin projektikseni kuvata lapsuuteni ja nuoruuteni maisemia Vantaan Korsossa, Koivukylässä ja Hiekkaharjussakin. Projekti on hieman kesken, mutta tässä joitakin potretteja.

Tässä talossa asuin Hiekkaharjussa ennen kuin muutin Tikkurilaan.

Näissä vanhoissa ostareissa on omaa viehätystänsä. Tämä Hiekkaharjusta. Kuvasta näette myös kantaparturini. He ottivat etukorttini haltuunsa, kun en ikinä muista ottaa sitä mukaan parturiin. Hyvää asiakaspalvelua. Ja tuossa kaupassa tervehditään, kun sinne tulee ostoksille.

Tuo Hiekkaharjun aseman vieressä oleva talo ei tunnu valmistuvan koskaan.

Niin rapistuu sisällissodan muistot. Muistomerkki Hiekkaharjussa. Tässä ei sentään lue että vakaumuksensa puolesta erehtyneet.

Tässä Vierumäen koulussa olin kolmannesta kuudenteen luokkaan. Tästä koulusta jäi mukavimmat muistot.

Nämä Kulomäen koulun kalliot tuntuivat ekaluokkaisesta hurjan isoilta.

Noihin puskiin kuoli pikkupoika kotipihasta Kulomäessä. Pensaan oksa upposi sen päähän. Muistaakseni se käveli tosin aiemminkin jo parvekkeen laidalla korkeimmassa kerroksessa.

Pikkupoikana ajauduin aina vaikeuksiin. Usein minua syytettiin, vaikka olin syytön. Yhden rouvan kanssa kolaroin tässä mäessä ja se tuli meille kotiin asti huutamaan. Toisen kerran yksi poika romutti pyöräni kolaroimalla auton kanssa ja sen äidillä oli myös pokkaa tulla syyttämään pientä poikaa tapahtuneesta.

Tässä talossa asuin kahdeksanvuotiaaksi. Tällä pihalla minulla oli jopa ystäviä. Silloin talossa asui omituinen sotaveteraani, joka syötti puluja ikkunastaan ja houkutteli lapsia markoilla asuntoonsa sekä järjesti lapsille rahasta kilpailuja. En tiedä, onnistuiko tavoitteessaan.

Hanalanjoella seikkailin. Muistaakseni jossain kohtaa oli hiekkakuoppakin, joka toimi Kulomäen epävirallisena uimarantana.

Tuolla puiden takana oli kioski, joka näytti vieläkin olevan pystyssä. Elanto oli paikallaan, mutta muuttunut Siwaksi.

Koivukylässä tai oikeastaan Asolassa asuin ensimmäisessä omassa kämpässä. En onneksi näissä tornitaloissa, joita kuulemma "pilvilinnoiksikin" kutsutaan. Eikä varmaan unelmien takia.

Lisää Koivukylää Asolasta nähtynä.

Tuossa ekassa talossa asuin. Lähellä olevan sairaaloiden ambulanssin ääniin tottui, enkä vieläkään keräänny ihmettelemään onnettomuuksia.

Mutta ei Koivukylä täysin karmea paikka ole. Joskus siellä on jopa torikin.

Äitini lapsuudenkoti Alatikkurilassa on purettu aikaa sitten. Paikalla jyrisee nyt kehä III ja autonromut.

Tässä Korson toria. Lapsuuden mukaviin muistoihin kuului perunaostokset torilla. Nyt tällä torilla kasvaa enemmän puliukkoja.

Kallion laella Korson koulu. Tuossa kivikossa konttailin mopokasteessa. Tästä koulusta minulle ei mukavia muistoja jäänyt, mutta voiko yläasteesta jäädäkään.

Vielä muistan ajan kun tämäkin Korson asemarakennus oli vielä käytössä.

Tässä on taas Mikkolan ostari. Mikkolassa asuin lähestulkoon parikymmentä vuotta, mutta en koskaan oppnut tuntemaan sieltä ketään. Kukaan ei yksinkertaisesti vain halunnut olla tekemisissä kanssani. Päälleni jopa syljettiin.

Mikkolassa oli ennen posti ja jopa terveysasema. Postin paikalla on nyt R-kioski.

Tuossa taaempana olevassa talossa asuin. Oikealla puolella on omistustaloja. Vuokratalojen ja omistustalon väliin oli vedetty aita.

Tuossa Mikkolan koulussa olin yhden lukukauden. Silkkaa tuskaa.

Tässä oli ennen Mikkolan kirjasto. Tietämykseni perusta. Silloin vielä jutusteltiin kirjastovirkailijoiden kanssa, eikä laitettu kirjoja automaattiin. Olin varmaan se Mikkolan omituisin poika, joka lainasi historiakirjoja, eikä lukenut/varastanut Aku Ankkoja.



Tämä on taas Korson keskustasta. Paikallinen jengi ryösti minut kolmetoistavuotiaana tuon rakennuksen edessä. Kukaan aikuinen ei tehnyt elettäkään auttaakseen. Luokkatoverini lopetti elämänsä viisitoistavuotiaana hyppäämällä junan alle. Muistokirjoitukset säilyivät aseman asfaltissa vuosikausia. Korsossa oli aina jotenkin väkivallan uhka ilmassa teininä ja minun on vieläkin vaikea käydä siellä vilkuilematta ympärilleni.

PS. Mutta jottei tämä täysin synkistelyksi mene, niin jotain hyvääkin.  Nauttikaahan Jasmine Mäntylän laulutyöskentelystä. Pahempaakin on kuultu.

Töissäkin olin perjantaina otettu kun tunnettu tv-toimittaja kehui hänestä kirjoittamaani juttua. Ja sen jälkeen soitteli työministerin avustaja. Tunti sitä itsensä merkittäväksi.

Naapurini pääskyset ovat lähteneet etelään. Niitä tirskuttajia tulee ikävä.