Etäinen kosketus

Luettua: Deborah Curtis Etäinen kosketus. Kirja kertoo Joy Division-yhtyeen laulajasta Ian Curtiksesta. Deborah oli hänen vaimonsa. Kirjaan pohjautui myös Anton Corbijnin elokuva Control.

Huonompiakin kirjoja on tullut luettua. Tämän kirjan ansiot taitavat olla erään sairauskertomuksen tulkinnassa. Curtis kärsi masennuksesta (kai) koko elämänsä ja hirtti lopulta itsensä 24-vuotiaana.

Tiettyä katkeruutta rouvan tekstistä pystyy helposti kaivamaan, mutta kirjan luettua katkeruudenkin ymmärtää. Monien taiteilijoiden tavoin Curtiskin oli egomaanikko, joskin monien taiteilijoiden tavoin äärimmäisen epävarma ja hoivaamista rakastava. Curtis kärsi myös epilepsiasta, jota ei 70-luvun lääkkeillä vielä pidetty kurissa. Vaimo hoiti käytännön asiat miehen puolesta ja kiitokseksi Curtis hengaili loppuaikoinaan bändärin kanssa.

Ah, miten kadehdinkaan taiteilijoita, jotka onnistuvat löytämään ihmisiä, jotka hoitavat ikävät käytännön asiat heidän puolestaan. Onnistuisipa minultakin.

Joy Division on musadiggareille tuttu bändi, muttei muille. Joten pieni kertaus lienee tarpeen. Joy Division ponnisti Manchesterin ankeista maisemista Britanniasta. En tiedä, kuinka ankeita Manchesterin maisemat sitten ovat, kun en ole koskaan siellä käynyt. Bändin ura oli joka tapauksessa lyhyt, mutta intensiivinen, ja bändin taru loppui Curtisin itsemurhaan 1980.

Joy Division kuuluu niihin bändeihin, joiden äänimaailma on omanlaisensa. Kuten arvata saattaa, mitään joululauluja bändin biisit eivät ole. Biisit ovat jylhiä synkkyydessään, mutta niissä ei ole mitään teennäistä, niin kuin kovin usein angstibändeillä tuppaa käymään.

Deborah Curtisin mukaan Ian Curtis ihaili nuorena kuolleita rokkareita pienestä pitäen ja valitsi itse tiensä. Curtis oli ongelmanuori, joka halusi tulla kuuluisaksi. Mutta niin usein tähän tarinaan liittyy se viimeinen osio, jossa julkisuudesta tulee taakka, ellei suorastaan kauhun aihe. Tosin varsinaista läpimurtoa Joy Division ei ehtinyt koskaan tehdä, vaan on nauttinut vankkaa kulttimainetta.

Mielenkiintoinen yksityiskohta muuten on, että Ian Curtis tienasi jonkin aikaa leipänsä työvoimatoimiston virkailijana. Eli mennyt virkamiesurani ei estä minuakaan tulemasta kohtalokkaaksi legendaksi. No joo.

Kirjasta tuli mieleen, että onni ei olekaan kuolemattomuudessa, joskaan sellaiseen en usko, sillä jossain vaiheessa maailma räjähtää, eikä kenenkään hengentuotteita jää jäljelle. Valitettavasti. Siksi kannattaa katsoa kortit aina loppuun asti.

Mietin myös, että ihmisen halut ja toiveet harvoin vastaavat todellisuutta. Ihmiset odottavat toisiltaan sellaisia asioita, mitä toinen ei pysty tarjoamaan. Varsinkin avioliitoissa. Mietin myös, että ihmiset ovat pakkomielteidensä vankeja. Jokin joskus päähän pinttynyt ajatus ei katoa rakkaudella tai vihallakaan, kuten Curtisin tapauksessa halu kuolla.

Itse tutustuin Joy Divisioniin teini-iässä. Silloin bändi ei tehnyt minuun vielä vaikutusta. Lopullisesti bändin musiikki valloitti minut vasta viime aikoina. Tässä bändin tunnetuin biisi Love will tear us apart.