Todellisuuden ohut kalvo

Tällä viikolla olen valmistellut artikkelia toimittajaidolistani Veikko Ennalasta. Herran historiaan perehtyneenä tosin tiesin Ennalasta jo paljon ja aikakauslehden toimittajana olen siitä kiitollisessa asemassa, että juttuihin ehtii oikeasti perehtyä. Mutta viime aikaisten tapahtumien jälkeen teki hyvää penkoa arkistojen kätköjä unohtaen murheen hetkeksi.

Yksi Ennalan käyttämä termi jäi mieleen tutkimustyöni temmellyksessä. Ennala käytti todellisuuden ohut kalvo-termiä kuvaamaan kaikkea sitä aitoa ja julmaakin elämää, mikä makaa kunniallisen ja teeskentelevän yhteiskunnan alla. Ja Ennalan mielestä jutun juuri piili siinä, että tuon kalvon sai puhkottua.

Ennala sai aikoinaan runsaasti paskaa niskaansa sensaatiohakuisuudesta, kun hän rohkeni kirjoittaa kuolemasta, uskonnosta, seksuaalisuudesta niiden oikeilla nimillä. Laittaen vieläpä itsensä likoon henkilökohtaisesti. Toki hänen hänen käyttämänsä kieli ja jutun aiheet eivät tietenkään olleet ns. asialehdestä.

Moni toimittaja laittaisi tänäkin päivänä itsensä likoon mielellään, mutta sellaiset mediat, jossa toimittaja saisi ruoskia itseään ja muita henkilökohtaisella tasolla taitavat olla vähissä. Sensaatiolehdistöä karsastetaan aivan samalla tavoin kuin 60-luvulla. Ongelma on vain siinä, että ihmisiä on kovin vaikea järkyttää enää millään. Paheksuntaa saa helpostikin aikaan, mutta todellista järkytystö ei pääosalle lukijoista. Ja se on se asia, millä ihmiset saadaan miettimään, mitä todellisuuden kalvon alla piilee.

Elämäämme aikaa pidetään vapaamielisenä, mutta mitään todellista vapaamielisyyttä ei tässäkään ajassa ole. Ihmiset ovat samalla tavoin omien ajatusmalliensa vankeja ja sen, miten asiat pitäisi hyväksyttävästi ilmaista. Se perinteinen vanhoillisuuskin on nostamassa uudelleen päätään.

Todellisuuden ohut kalvo on yhä paksumpi ja koska se on järkeistetty läpäisemättömästi tuota kalvoa on mahdotonta puhkoa. Kaikki jää pintaraapaisuksi.