Koko kansan draama

Tästäkin olen jo useasti kirjoittanut, mutta kirjoitetaan vielä kerran. Dvd:t ovat tv-sarjojen ystäville pelastus, sillä ruuduissa pyörivistä sarjoista on vaikea löytää katsottavaa. Ainakin minun on.

Äitille ostimme joululahjaksi Puhtaat valkeat lakanat-dvd:n, mutta äitillä tuo sarja tietenkin jo oli. Niinpä nappasin dvd:n omiin hoteisiini. Ja enpä katunut. Olen viettänyt jo monet todellisuuspakoiset illat tuon sarjan parissa, ajassa jossa en itse elänyt, mutta jossa eläisin mielummin kuin tässä ajassa. Toki katsoin sarjan jo silloin, kun se 90-luvulla pyöri televisiossa.

Lakanoita katsoessa tuli väkisinkin mieleen, miten kaikki brändääminen ja kohderyhmien miettiminen on pilannut valtaosan draamasarjoista. Kun tehdään jollekin tietylle yleisölle, ihmetellään sitten, että mikseivät eivät katso. Eivät tietenkään katso, jos eivät löydä sarjasta mitään samaistuttavaa.

Puhtaat valkeat lakanat oli niitä viimeisiä draamasarjoja, jotka onnistuivat keräämään miljoonayleisön. Ajankohta sarjalle oli täydellinen. Sarja alkoi televisiossa juuri pahimman lamakauden jälkeen. Ns. vanha-Suomi oli kuollut tai ainakin kansalaisten illuusiot Suomesta, jota yhdessä rakennettiin sodan jälkeen, vaikka poliittisesti oltiinkin eri mieltä. Niinpä vanhojen aikojen nostalgia yhdistettynä Raija Orasen erinomaiseen käsikirjoitukseen ja onnistuneisiin näyttelijävalintoihin takasivat jättipotin.

Sarjoista tietää yleensä heti ensimmäisestä jaksosta, toimiiko se itselleen vai ei. Tätä elämystä on vaikea löytää tämän päivän kotimaisista sarjoista. Itse asiassa vakavastiotettavaa kotimaista draamaa tehdään todella vähän.Viimeisin onnistunut oli Helppo elämä, jossa sinänsä utopistinen tarina onnistui löytämään nyky-Suomesta jonkin olennaisimman.

Suomessa huolehditaan kotimaisen elokuvan ylä- ja alamäistä, kun todellinen huolen aihe on, miksei Suomessa ole tehty enää vuosiin koko kansalle tehtyä pidempi-ikäistä tv-draamasarjaa. Ja joo, en todellakaan nyt tarkoita Kotikatua enkä Salattuja Elämiä.