Kuusitoista vuotta sitten

Varusmiesliitto kampanjoi kotiuttamispäivärahan palauttamiseksi takaisin kotiutuville varusmiehille. Sellainen on ollut aina vuoteen 1993 asti. Kampanjaan on liittynyt oman armeijakuvansa lisääminen kampanjan Facebook-sivuille.

Kuvassa olen itse kesällä 1997 Vekaranjärven panssarintorjuntakomppaniassa.

On kieltämättä hämmentävää, miten yksin varusmiehet jätetään rahallisen tuen kanssa valtion taholta, kun varusmiespalveluksessa on kyse velvollisuudesta, eikä vapaasta tahdosta. Siviilipalveluksessa rahaa heruu enemmän, vaikka siellä ei viedä ihmiseltä yksityisyyttä ja omaa tahtoa lainkaan samalla tavalla kuin armeijassa.

Jos varusmies asuu vanhempiensa luona, tulee hän varmasti toimeen päivärahoillakin, jos ei tuhlaile, mutta enpä kadehdi varusmiehiä, joilla näin ei ole. Oman varusmiespalvelukseni aikana joillakin oli jopa lapsia ja toimeentulo oli heille todellinen ongelma.

Varusmiespalveluksestaan harvat tohtii enää pitää ääntä kapakkaa lukuun ottamatta. Sinänsä hämmentävää, että varusmiespalveluksesta on ainakin tietyssä piirissä tullut tietynlainen synti. Sen kun edes suorittaa aina vain harvempi loppuun asti, luovuttamatta.

Mutta ehkä varusmiespalveluksen sättimisessä on vallalla olevasta ajattelutavasta, jossa yhteiskunnalta halutaan mahdollisimman paljon uhraamatta mahdollisimman vähän itse.

Minäkin sen suoritin, vaikka en todellakaan ollut mikään mallisotilas ja välillä teki mieli luovuttaakin. Valehtelesin jos väittäisin, että niistä hommista montaa hyvää muistoa jäi. En sitä kuitenkaan tehnyt (luovuttanut) ja harvaa asiaa olen luovuttanut varusmiespalveluksen jälkeenkään.

Joten jonkinlaista sitkeyttä sieltä oppi, jos ei mitään muuta.