Kun ihmisestä tehdään eläin
Taannoin Fox-kanavalta tuli amerikkalainen dokumenttisarja Kiven sisällä. Laadukkaassa sarjassa päästiin poikkeuksellisen syvälle vangin sielunelämään, koska vankeja seurattiin vuoden kuluessa.
Monen uho vaihtui masennukseen ja pelkoon koko elämästä telkien takana. Ja monen uho ja viha kasvoi, koska mitään ei ollut enää menetettävää. Osa sopeutui tulevaan loppuelämäänsä vankilassa tyytyen sääntöihin, koska se saattaisi tehdä loppuelämän jollain tavalla siedettäväksi.
Yhtä kaikki vain harva saattoi elää ilman pelkoa vankilassa, eivät edes ne vangit, jotka terrorisoivat muita, koska aina joku haluaa heidän paikalleen mahtavimmaksi.
Amerikkalaisessa vankilassa vangeilta poistettiin monella tapaa oikeus elää niillä inhimillisillä periaatteilla, joka tekee siviilielämästä siedettävää. Monet sanoivat, että heistä on tehty eläimiä.
Amerikassa on aina uskottu kovien rangaistuksen voimaan. Kovilla rangaistuksilla tavoitellaan tietenkin kostoa rikoksen uhrien puolesta. Kovilla rangaistuksella haluttaneen myös vankien katuvan.
Pahaksi onneksi katumus harvoin syntyy rangaistuksesta. Jos ihminen ei kadu tekoaan, ei hän kadu, vaikka hänet ripustaisi hirteen. Katumusta voi osoittaa sitä oikeasti tuntematta saadakseen helpotusta rangaistukseensa ja oloihinsa. Katumus on tärkeämpi rankaisijalle kuin rankaistavalle.
Vapaana elävien on vaikea käsittää, miksi vanki ei kadu. Nyt asia nousi pinnalle erään kohumurhan avustamisesta syytetyn vangin vapauduttua ensi töikseen Facebookin kirjoittamissa kommenteissa. Vapaana elävän ja kai monen vanginkin on vaikea käsittää, miksi ivaillaan rangaistuksen heppoisuudella uhrin isälle.
Onko mahdollista, että maailmassamme elää ihmisiä, joilla ei ole lainkaan katumuksen tunnetta. Toiset taas tuntevat syyllisyyttä teoistaan, jotka toiset kuittaisivat olan kohautuksella. On.
On myös täysin mahdollista, että mikään vapauttava rajoittava rangaistus ei koskaan kaikille riitä kaikille. On myös täysin mahdollista, että kaikkien sieluun ei synny koskaan syyllisyyden tunnetta tehdystä rikoksesta tai teosta. On täysin mahdollista, että he kokevat sen olevan vain yhteiskunnan antama rangaistus ja että he eivät itse koe tehneensä väärää.
Nämä kysymykset askarruttavat ihmisiä niin kauan kuin jonkinlainen järjestäytynyt ihmisten yhteiskunta on olemassa. Ja rikoksen ja rangaistuksen oikeaa suhdetta ei tulla koskaan ratkaisemaan.
Kuolemanrangaistuskin tavallaan vapauttaa sitä käyttävissä maissa rikollisen lähinnä elinikäisestä pelosta, koska hänen elämänsä päätetään. Liian lievät rangaistukset taas eivät herätä edes kilteimmissä kansalaisissa pelkoa yhteiskunnan langettamasta rangaistuksesta.
Kuuliaisuus yhteiskunnalle on lähinnä ihmisen sisäisen maailman kuvantuma, kokeeko hän olevansa yhteiskunnan osa ja kokeeko hän saavansa kuuliaisuudella sitä, mitä arvokkaaksi elämäksi kutsutaan.
Monen uho vaihtui masennukseen ja pelkoon koko elämästä telkien takana. Ja monen uho ja viha kasvoi, koska mitään ei ollut enää menetettävää. Osa sopeutui tulevaan loppuelämäänsä vankilassa tyytyen sääntöihin, koska se saattaisi tehdä loppuelämän jollain tavalla siedettäväksi.
Yhtä kaikki vain harva saattoi elää ilman pelkoa vankilassa, eivät edes ne vangit, jotka terrorisoivat muita, koska aina joku haluaa heidän paikalleen mahtavimmaksi.
Amerikkalaisessa vankilassa vangeilta poistettiin monella tapaa oikeus elää niillä inhimillisillä periaatteilla, joka tekee siviilielämästä siedettävää. Monet sanoivat, että heistä on tehty eläimiä.
Amerikassa on aina uskottu kovien rangaistuksen voimaan. Kovilla rangaistuksilla tavoitellaan tietenkin kostoa rikoksen uhrien puolesta. Kovilla rangaistuksella haluttaneen myös vankien katuvan.
Pahaksi onneksi katumus harvoin syntyy rangaistuksesta. Jos ihminen ei kadu tekoaan, ei hän kadu, vaikka hänet ripustaisi hirteen. Katumusta voi osoittaa sitä oikeasti tuntematta saadakseen helpotusta rangaistukseensa ja oloihinsa. Katumus on tärkeämpi rankaisijalle kuin rankaistavalle.
Vapaana elävien on vaikea käsittää, miksi vanki ei kadu. Nyt asia nousi pinnalle erään kohumurhan avustamisesta syytetyn vangin vapauduttua ensi töikseen Facebookin kirjoittamissa kommenteissa. Vapaana elävän ja kai monen vanginkin on vaikea käsittää, miksi ivaillaan rangaistuksen heppoisuudella uhrin isälle.
Onko mahdollista, että maailmassamme elää ihmisiä, joilla ei ole lainkaan katumuksen tunnetta. Toiset taas tuntevat syyllisyyttä teoistaan, jotka toiset kuittaisivat olan kohautuksella. On.
On myös täysin mahdollista, että mikään vapauttava rajoittava rangaistus ei koskaan kaikille riitä kaikille. On myös täysin mahdollista, että kaikkien sieluun ei synny koskaan syyllisyyden tunnetta tehdystä rikoksesta tai teosta. On täysin mahdollista, että he kokevat sen olevan vain yhteiskunnan antama rangaistus ja että he eivät itse koe tehneensä väärää.
Nämä kysymykset askarruttavat ihmisiä niin kauan kuin jonkinlainen järjestäytynyt ihmisten yhteiskunta on olemassa. Ja rikoksen ja rangaistuksen oikeaa suhdetta ei tulla koskaan ratkaisemaan.
Kuolemanrangaistuskin tavallaan vapauttaa sitä käyttävissä maissa rikollisen lähinnä elinikäisestä pelosta, koska hänen elämänsä päätetään. Liian lievät rangaistukset taas eivät herätä edes kilteimmissä kansalaisissa pelkoa yhteiskunnan langettamasta rangaistuksesta.
Kuuliaisuus yhteiskunnalle on lähinnä ihmisen sisäisen maailman kuvantuma, kokeeko hän olevansa yhteiskunnan osa ja kokeeko hän saavansa kuuliaisuudella sitä, mitä arvokkaaksi elämäksi kutsutaan.
Kommentit
Lähetä kommentti