Alkoholistit perheissämme
Päätoimittaja Ulla Appelsin kirjoitti kolumnissaan veljensä alkoholismista. Ja hienosti kirjoittikin. Harvinaisen rohkeasti ja henkilökohtaisesti. Yllättävän harva toimittaja avaa oman elämänsä kipukohtia julkisesti. Kaikki eivät siihen saa mahdollisuuttakaan, vaikka haluaisivat.
Appelsin totesi sen, minkä olen itsekin todennut, että suomalainen alkoholipolitiikka puuhastelee epäolennaisuuksien parissa. Koffin kaljavaljakko pitäisi kieltää ja on kielletty samoin kuin panimojen jättioluttölkit tien poskessa. Naurettavaa. Näillä puuhastelijoilla ei voi olla minkäänlaista käsitystä alkoholismista tai alkoholisteista. Se on se alkoholinkäytön synkin päätepiste, joka runtelee, ei kaljavaljakot.
Suomessa ei taida olla sellaista sukua, josta ei vähintään löytyisi yhtä alkoholistia. Vähintään pultsarin on nyt jokainen nähnyt. Alkoholismia koskettaa kaikkia, vaikka aiheesta yritetään katsella pois. Alkoholismi on yhteiskuntamme ykkösongelmia ja vaikka se on myönnetty, niin rahaa käytetään puuhasteluun, eikä siihen, että jo alkoholisoituneet saisivat hoitoa.
Ja kyllä tietenkin ymmärrän, että se ei ole niin yksinkertaista.
Oma isäni oli myös alkoholisti, sen voi kertoa, koska hän on edesmennyt. Ei hän itsekään asiaa koskaan kieltänyt. Eikä kukaan sukulaisistakaan. En halua kuollutta ihmistä kuitenkaan katkerana haukkua. Kaikki on anteeksiannettu. Ei kukaan pyydä syntyä alkoholistiksi, nuorena joku voi uhota haluavansa juopoksi, mutta kun se päivä oikeana juoppona koittaa, juomisesta on ollut ilo kaukana jo kauan.
Isäni ei ollut koskaan väkivaltainen lapset ja akka lumihankeen-juoppo, jollaisia on helppo vihata. Hän teki töitä, eikä notkunut kaduilla. Useimmiten hän vai istui keittiönpöydän ääressä ja joi. Hän joi joka päivä, viikolla tissutteli kaljaa ja viikonloppuisin rankemmin. Loppua kohden tosin määrät vähenivät, mutta sitä minä en ollut enää todistamassa kovinkaan usein.
Lapseen läheisen juomisella on silti vaikutuksensa. Kännistä nuokkumista on rasittavaa katsella ja sitä henkistä poissaoloa. Alkoholisti varmasti rakastaa läheisiään, mutta heillä on vähissä keinot osoittaa sitä. Siihen sekoittuu häpeää ja katumusta. Tosin isäni ikäluokan miehet maaseudulta eivät selvinpäinkään tuskin olleet mitään tunteiden tulkkeja. En tiedä, olisinko sitä itsekään, jos minulla olisi lapsia. Vaikea sanoa.
Alkoholismista tulee myös arkipäivää. Jossain vaiheessa kaljapullo toisen kädessä tuntuu täysin luonnolliselta asialta. Mitään ei viitsinyt sanoa, koska tiesi sen olevan turhaa. Näin jälkeenpäin asiaan olisi pitänyt puuttua, mutta tuskin 10-vuotias osaa mitään väliintuloa tehdä, aikuisena se tuntui jo turhalta.
Surullisinta alkoholismissa on se, että se muuttaa ihmisen tyystin. Ihmisellä ennen alkoholismia ei ole mitään tekemistä sen ihmisen kanssa, joka on muuttunut alkoholistiksi. Ehkä joinain kirkkaina hetkinä se alkuperäinen ihminen voi pilkahdella. Itse sentään muistan vielä isäni hämärästi lapsena, jolloin hän ei juonut vielä niin paljon. Kaikilla ei ole sitäkään muistoa.
Yleensä alkoholistin lapsesta pitäisi tulla juoppo tai raivoraitis. Minä olen jäänyt siihen välimaastoon. Saatan joskus käyttää alkoholia rankastikin. Törttöillytkin olen kännissä. Koskaan en ole luisunut sen viimeisen rajan yli juopoksi, josta harvoin on ilman suurta taistelua paluuta. Siitä olen tyytyväinen.
Kukaan ei voi koskaan olla varma siitä, etteikö itsekin voisi tulla alkoholistiksi. Näin on käynyt raivoraittiillekin. Ei siinä tarvita kuin vähän taipumusta, epäonnea, itsesääliä ja -inhoa ja se on siinä. Tämä voi kohdata vaikka kuinka sivistynyttä ja älykästä ihmistä niin kuin punaniskaakin.
Appelsin totesi sen, minkä olen itsekin todennut, että suomalainen alkoholipolitiikka puuhastelee epäolennaisuuksien parissa. Koffin kaljavaljakko pitäisi kieltää ja on kielletty samoin kuin panimojen jättioluttölkit tien poskessa. Naurettavaa. Näillä puuhastelijoilla ei voi olla minkäänlaista käsitystä alkoholismista tai alkoholisteista. Se on se alkoholinkäytön synkin päätepiste, joka runtelee, ei kaljavaljakot.
Suomessa ei taida olla sellaista sukua, josta ei vähintään löytyisi yhtä alkoholistia. Vähintään pultsarin on nyt jokainen nähnyt. Alkoholismia koskettaa kaikkia, vaikka aiheesta yritetään katsella pois. Alkoholismi on yhteiskuntamme ykkösongelmia ja vaikka se on myönnetty, niin rahaa käytetään puuhasteluun, eikä siihen, että jo alkoholisoituneet saisivat hoitoa.
Ja kyllä tietenkin ymmärrän, että se ei ole niin yksinkertaista.
Oma isäni oli myös alkoholisti, sen voi kertoa, koska hän on edesmennyt. Ei hän itsekään asiaa koskaan kieltänyt. Eikä kukaan sukulaisistakaan. En halua kuollutta ihmistä kuitenkaan katkerana haukkua. Kaikki on anteeksiannettu. Ei kukaan pyydä syntyä alkoholistiksi, nuorena joku voi uhota haluavansa juopoksi, mutta kun se päivä oikeana juoppona koittaa, juomisesta on ollut ilo kaukana jo kauan.
Isäni ei ollut koskaan väkivaltainen lapset ja akka lumihankeen-juoppo, jollaisia on helppo vihata. Hän teki töitä, eikä notkunut kaduilla. Useimmiten hän vai istui keittiönpöydän ääressä ja joi. Hän joi joka päivä, viikolla tissutteli kaljaa ja viikonloppuisin rankemmin. Loppua kohden tosin määrät vähenivät, mutta sitä minä en ollut enää todistamassa kovinkaan usein.
Lapseen läheisen juomisella on silti vaikutuksensa. Kännistä nuokkumista on rasittavaa katsella ja sitä henkistä poissaoloa. Alkoholisti varmasti rakastaa läheisiään, mutta heillä on vähissä keinot osoittaa sitä. Siihen sekoittuu häpeää ja katumusta. Tosin isäni ikäluokan miehet maaseudulta eivät selvinpäinkään tuskin olleet mitään tunteiden tulkkeja. En tiedä, olisinko sitä itsekään, jos minulla olisi lapsia. Vaikea sanoa.
Alkoholismista tulee myös arkipäivää. Jossain vaiheessa kaljapullo toisen kädessä tuntuu täysin luonnolliselta asialta. Mitään ei viitsinyt sanoa, koska tiesi sen olevan turhaa. Näin jälkeenpäin asiaan olisi pitänyt puuttua, mutta tuskin 10-vuotias osaa mitään väliintuloa tehdä, aikuisena se tuntui jo turhalta.
Surullisinta alkoholismissa on se, että se muuttaa ihmisen tyystin. Ihmisellä ennen alkoholismia ei ole mitään tekemistä sen ihmisen kanssa, joka on muuttunut alkoholistiksi. Ehkä joinain kirkkaina hetkinä se alkuperäinen ihminen voi pilkahdella. Itse sentään muistan vielä isäni hämärästi lapsena, jolloin hän ei juonut vielä niin paljon. Kaikilla ei ole sitäkään muistoa.
Yleensä alkoholistin lapsesta pitäisi tulla juoppo tai raivoraitis. Minä olen jäänyt siihen välimaastoon. Saatan joskus käyttää alkoholia rankastikin. Törttöillytkin olen kännissä. Koskaan en ole luisunut sen viimeisen rajan yli juopoksi, josta harvoin on ilman suurta taistelua paluuta. Siitä olen tyytyväinen.
Kukaan ei voi koskaan olla varma siitä, etteikö itsekin voisi tulla alkoholistiksi. Näin on käynyt raivoraittiillekin. Ei siinä tarvita kuin vähän taipumusta, epäonnea, itsesääliä ja -inhoa ja se on siinä. Tämä voi kohdata vaikka kuinka sivistynyttä ja älykästä ihmistä niin kuin punaniskaakin.
Vaikea aihe joka koskettaa tavalla tai tosella monia suomalaisia. anteeksianto voi olla joillekin ylitsepääsematöntä. Toisaalta on niitä, jotka ovat antaneet anteeksi. Moni haluaa muistaa edes pienen pilkahduksen hyvistä hetkistä, jolloin viina ei ollut kuvioissa mukana. Vaikka se olisi ohimenevä hetki, katse, hymy, ele tai pysähdys. Hetken verran edes, tai sitten sellaista on muistavinaan, vaikka todellisuudessa sitä hetkeä ei ollut. Moni sanoo, että alkoholi on sairaus, josta on useille mahdotonta päästä eroon vaikka olisi kuinka tehokkaita hoitomuotoja tai laitoksia..oma halu päästä eroon on kaiketi tärkeintä, nähdä mitä kaikkea hyvää ja positiivista siitä voi seurata, jos viinan jättää pois..toisaalta pakokeino elämän realiteetteja vastaan voi olla juuri se syy,miksi jatkaa juomista.
VastaaPoistamutta joo, mikään ei estä terveitä, sivistyneitä ihmisiä tarttumasta pulloon. elämän vastoinkäymiset voivat käydä joillekin niin kestämättämiksi, että sortuvat viinaan. Silloin ennaltaehkäisevä työ ja korjaava työ päihdepuolella nousee taas entistä tärkeämmäksi. monesti oireita hoidetaan,mutta ei itse sairautta, kokonaisvaltaisesti.
Melkein koko ikäni juoppoja seuranneeni, niin ei sitä elämää voi todellakaan kadehtia. Meidänkään perheessä ei ollut väkivaltaa, mutta säästölippaaseen jos laittoi setelirahan, niin se saattoi rahanpuutteen ja viinanhimon iskiessä hävitä, joten säästölippaat ja taskurahat oli laitettava piiloon. Aikuiseksi kasvettuani sain kyllä kuulla isältäni, humalassa ollessaan tietysti, että oli virhe, ettei ryhdistäytynyt aikoinaan. Ylenevässä polvessa alkoholi on ollut ongelma kaikille, vaikkei vaarini muistikuvani mukaan enää juonutkaan. Mutta harvapa taisi sodasta palata raittiusseuran miehenä. Useasti sitä lapsenakin jo pohdin, miksi isä, tai ihmiset ylipäätään, juo, mikä on varmaan vaikeasti tutkittava asia, kun kaikki ongelmakäyttäjät tuntuvat juovan eri syistä. Vaari ollut varmaan esimerkkinä, mutta vuorotyöläisenä isä taisi myös avittaa unen saantia alkoholilla. Isänihän tarttui pulloon jo pienenä oltuaan nielurisa- tai kitarisaleikkauksessa. Oli nähnyt ja kuullut vaarin ottavan huikkaa pullosta "lääkkeeksi", joten tuumi, että parantaa leikkaushaavat konjakilla, tietämättä nesteen sisällöstä. Oli kuulemma ollut hiljaista poikaa jonkun aikaa, mutta myös parani nopeasti :) Juominen maksoi ensin perheen, sitten työpaikan ja lopulta myös hengen. Sedän vei raiteiltaan entinen vaimo, joka käytti häntä härskisti hyväkseen eikä hän ole vieläkään päässyt siitä yli, ja tuskin pääsekään. Sen verran miestä käy sääliksi, että olen yrittänyt auttaa miestä mäessä, vaikken oikein jaksaisikaan enää juoppoja katsella. En toki sylkäise itsekään pulloon, mutta mielestäni juon verraten vähän ja harvoin perussuomalaiseen (enkä nyt tarkoita puoluetta) mieheen verrattuna. Olisi turhaa hurskastella, etteikö alkoholin kanssa olisi ollut hauskaakin, mutta nykyään en oikein saa alkoholista enää mitään "kicksiä".
VastaaPoistaEi siitä viinasta tosiaan pelkällä laitoshoidolla pääse. Se voi auttaa yli pahimman. Ja jos vielä on jokin aidosti kiinnostunut tukihenkilö, niin se auttaa vielä enemmän. Harva kuitenkaan ensimmäisellä kerralla kuntoutuu normaalielämään. Viina kun on aiemmin muodostanut elämän suurimman keskipisteen ja uuden löytäminen vie aikaa. Se voi olla esim. uskoontulo, uusi kumppani. Nämä tietenkin ne kliseisimmät vaihtoehdot. Mutta esim. Veikko Hurstihan auttoi kuntouduttuaan muita alkoholisteja.
VastaaPoistaJuopon elämää ei kannata kadehtia. Se on kaukana hauskasta hauskanpidosta. Varsinkin jos ajautuu ryyppyporukoihin, niin pahoinpitelyihin saa varautua ja siihen että "kaveri" ryöstää vähänkin omaisuutesi.
Itse olen ihmetellyt kyllä alkoholisteja, joilla on perhe, työpaikka ja kaikki. Eikö se riitä. Moni ihminen kun juo pelkkään yksinäisyyteen. Mutta alkoholismin tarina ei ole koskaan yksinkertainen.
Ulla Appelsin on todella rautaisen ammattitaidon omaava toimittaja, joka kirjoittaa täyttä asiaa, toisin kuin monet muut ammattikuntansa edustajat, demari-vihervasemmisto taustaisten valtamedioiden toimittajat.
VastaaPoistaErityisesti on jäänyt mieleen tämä ulkomaalaistaustaisten henkilöiden Tampereella tekemään murhapolttoa koskeva kolumni.
Laitan sen tähän liitteeksi, jos on sallittua lainata suoraa.
-------------
lta-Sanomat, kommentti: Ulla Appelsin: Kansa, johon ei voi luottaa?
Tuskin Tampereen suurpalon liekit oli sammutettu, kun kansanedustajat Päivi Lipponen (sd) ja Kimmo Kiljunen (sd) julistivat sen rasistiseksi viharikokseksi.
Syytösten laukominen ilman minkäänlaista tietoa on jo sinänsä aika outoa käytöstä eduskuntatasolta.
Kyse on kuitenkin jostakin paljon vakavammasta: siitä, etteivät nämä kansanedustajat luota omaan kansaansa.
Lipponen ja Kiljunen pitävät suomalaisia lähtökohtaisesti niin rasistisina, aggressiivina ja rikollisina, että kun jossain tapahtuu maahanmuuttajia välillisestikin koskettava rikos, se on automaattisesti vihaisten kantasuomalaisten syytä.
Toisin kuin Lipponen ja Kiljunen luulevat, Tampereella ei ole poliisin mukaan näyttöä minkäänlaisista rasistisista motiiveista.
Suomalaiset eivät olekaan niin pahoja, kuin tämä kansanedustajakaksikko uskoo. Se on hyvä.
Mutta millä lailla maata johtavat ihmiset, joiden toimintaa leimaa syvä epäluulo kansan käytöstä kohtaan?
Kirjoittaja on Ilta-Sanomien päätoimittaja.
Ulla Appelsin