Kun poliitikon puheesta ei muista sanaakaan ja kun siitä muisti
Katselin eilen dokumenttia televisiosta John F. Kennedystä. Kovinkaan paljon uutta dokumentti tarjonnut, se oli vieläpä aika kesy kohteensa kanssa.
Vaikeata mitään uutta JFK:sta tai muistakaan Kennedyistä on edes keksiä. Sen verran heidän naiskenteluistaan, poliittisesta pelistään ja tragedioistaan on kirjoitettu. Amerikkalaisilla kun ei ole kuningasperhettä, niin Kennedyt toimittivat ennen virkaa. Nyt yhtään mielenkiintoista Kennedyä ei enää ole.
Tai no. Jos joku oikeasti selvittäisi sen JFK:n murhan niin sitten olisi jotain uutta.
Mutta sekä JFK:n että nuoremman veljen Robert F. Kennedyn puheista välittyy sellainen voima, sydän ja sielun syvyys, jota nykypäivän poliitikkojen puheista saa etsiä. Nykyisin poliitikot yrittävät samaa, mutta eivät vaan onnistu. Pelko vaalien häviämisestä on liikaa ja otsikoiden pelko. Kennedyjen kaltaisia sloganeja viljellään, mutta ne jäävät vain latteiksi.
Tietysti 1960-luvulla Usa että koko maailma oli muutosten kourissa ja he sattuivat vaikuttamaan oikeaan aikaan, eikä Kennedyjen tarvinnut pelätä lehtimiehiä, ainoastaan FBI:n johtajaa J. Edgar Hooveria. Mielenkiintoinen ja ristiriitainen persoona muuten. Saatan palata vielä häneen. Mutta silti.
Tämä päivän poliitikkojen puheissa on aniharvoin mitään sykähdyttävää. Minä en muista yhdenkään heistä puhetta hetkeä sen jälkeen kun he ovat lopettaneet puheensa. Vappupuheissakin on yhtä vähän tunnetta kuin nirsolla ensitreffeillä.
Oikeastaan ihan sama, missä tahansa demokraattisessa maassa poliitikot lässyttävät. Suomessa poliitikot ovat poikkeuksellisen harmaita. Jos he eivät ole, niin heidät latistetaan sellaisiksi. Moitimme poliitikkojen puheiden ja persoonallisuuden harmautta. Jos joku ei näitä ole, tulee syytöksiä populismista ja siitä, että poliitikko ei suhtaudu riittävän arvokkaasti työhönsä. Antaa turhia lupauksia, väitetään. Haloo, mitä mieltä demokratiassa on, jos ei katsota eteenpäin.
Hyvinhän Kennedyjen veljesten ja Olof Palmen kaltaisille maailmaa pääosin hyvällä muuttaneille ei ole käynyt. Heidät tapettiin. Se on se riski, minkä otat, kun laitat kaiken peliin. Jos ei tapeta, viedään kunnia ja haudataan sielu elävältä. Ei JFK enkeli ollut, hän jätti pitkäksi aikaa mustan väestön yksin rotusorron alle ja käynnisti Vietnamin sodan. Hän teki kuitenkin paljon hyvää.
Mutta niin muistetaan myös niitä poliitikkoja, jotka olivat puheissaan ja teoissaan ristiriitaisia, kuten Charles de Gaulle tai jopa Silvio Berlusconi.
Diktaattorit ovat asia erikseen. Heitä ei voi mitata puheiden merkityksellä, heillä on ollut omat keinonsa leimata itsensä historiaan.
Vaikeata mitään uutta JFK:sta tai muistakaan Kennedyistä on edes keksiä. Sen verran heidän naiskenteluistaan, poliittisesta pelistään ja tragedioistaan on kirjoitettu. Amerikkalaisilla kun ei ole kuningasperhettä, niin Kennedyt toimittivat ennen virkaa. Nyt yhtään mielenkiintoista Kennedyä ei enää ole.
Tai no. Jos joku oikeasti selvittäisi sen JFK:n murhan niin sitten olisi jotain uutta.
Mutta sekä JFK:n että nuoremman veljen Robert F. Kennedyn puheista välittyy sellainen voima, sydän ja sielun syvyys, jota nykypäivän poliitikkojen puheista saa etsiä. Nykyisin poliitikot yrittävät samaa, mutta eivät vaan onnistu. Pelko vaalien häviämisestä on liikaa ja otsikoiden pelko. Kennedyjen kaltaisia sloganeja viljellään, mutta ne jäävät vain latteiksi.
Tietysti 1960-luvulla Usa että koko maailma oli muutosten kourissa ja he sattuivat vaikuttamaan oikeaan aikaan, eikä Kennedyjen tarvinnut pelätä lehtimiehiä, ainoastaan FBI:n johtajaa J. Edgar Hooveria. Mielenkiintoinen ja ristiriitainen persoona muuten. Saatan palata vielä häneen. Mutta silti.
Tämä päivän poliitikkojen puheissa on aniharvoin mitään sykähdyttävää. Minä en muista yhdenkään heistä puhetta hetkeä sen jälkeen kun he ovat lopettaneet puheensa. Vappupuheissakin on yhtä vähän tunnetta kuin nirsolla ensitreffeillä.
Oikeastaan ihan sama, missä tahansa demokraattisessa maassa poliitikot lässyttävät. Suomessa poliitikot ovat poikkeuksellisen harmaita. Jos he eivät ole, niin heidät latistetaan sellaisiksi. Moitimme poliitikkojen puheiden ja persoonallisuuden harmautta. Jos joku ei näitä ole, tulee syytöksiä populismista ja siitä, että poliitikko ei suhtaudu riittävän arvokkaasti työhönsä. Antaa turhia lupauksia, väitetään. Haloo, mitä mieltä demokratiassa on, jos ei katsota eteenpäin.
Hyvinhän Kennedyjen veljesten ja Olof Palmen kaltaisille maailmaa pääosin hyvällä muuttaneille ei ole käynyt. Heidät tapettiin. Se on se riski, minkä otat, kun laitat kaiken peliin. Jos ei tapeta, viedään kunnia ja haudataan sielu elävältä. Ei JFK enkeli ollut, hän jätti pitkäksi aikaa mustan väestön yksin rotusorron alle ja käynnisti Vietnamin sodan. Hän teki kuitenkin paljon hyvää.
Mutta niin muistetaan myös niitä poliitikkoja, jotka olivat puheissaan ja teoissaan ristiriitaisia, kuten Charles de Gaulle tai jopa Silvio Berlusconi.
Diktaattorit ovat asia erikseen. Heitä ei voi mitata puheiden merkityksellä, heillä on ollut omat keinonsa leimata itsensä historiaan.
Kommentit
Lähetä kommentti